Näytelmän nimi on kyllä seuraavat 500 vuotta, mutta minusta ”menneet” vuodet kuvaavat näytelmää paremmin. Näytelmä vaatii katsojaltaan paneutumista. Se ei ole helppo rentoutusnäytelmä. Ja mitä enemmän paneudut, sitä enemmän saat irti.

Näin ei tehnyt Hesarin arvostelija. Hän jäi pinnalliselle tasolle, eikä ymmärtänyt symboliikan merkitystä yhteiskunnallisella tasolla viimeisten 500 vuoden aikana. Se oli hänen haukkumansa toisen näytöksen idea. Hufvudstadsbladet taas oli arvostelussaan minun linjoilla.

Verbalistina tykkäsin kielen leikistä, sen ennakoimattomuudesta. Kieli ei vain välittänyt viestiä, vaan se oli muoto, joka korosti salattua sanomaa. Olivatko toisinnot kaikuja päässä vai muistoja vai torjuntoja?

Ensimmäisen näytöksen kuulustelun merkityksettömät asiat muuttuvat lopussa merkityksellisiksi. Loppujen lopuksi ne ovat epäloogisuudessaan aivan loogisia. Moni asia saa selityksensä – näytelmän juonen ja katsojan mielleyhtymien tasolla.

Näytelmä liikkui todellisuuden ja muistin eri tasoilla. Näytelmä kuvaa muistiamme ja sen valikoivuutta. Käännekohtia korostettiin valojen äkkinäisillä muutoksilla. Mielien maisemat eivät olleet läheskään yhtä suoraviivaista kuin lavastus. Hyvä kontrasti! Mitä merkitsi ihmisten päälle asettuminen lavasteseinissä?

Tätä blogia on vaikea kirjoittaa paljastamatta loppuratkaisua, joka antaa selityksen ensimmäiselle näytökselle. Selitys on monitasoinen ja tahoinen. Ketä tai mitä näyttelijät edustivat, henkilötasolla – yhteiskunnan tasolla ja mitä ne ovat tehneet 500 vuotta, kun Luther vuonna 500 käänsi väärin Raamattua. Alkuperäisessä tekstissä luki ”Uskolla pelastut” ja ”vain uskolla et pelastu”.. Luther lisäsi ”vain” sanan: ”Vain uskolla pelastut”.  Näytelmän mukaan tämä on ohjannut elämäämme, rajannut sitä. Paljon elämää on jäänyt elämättä. Jumala on ollut käyttöliittymämme elämään.

Seuraavaa en itse ilkeäisi kirjoittaa, loukkaamatta ehkä jonkun lukijan tunteita, joten lainataan ohjelmaa, (jota muuten me kannatusyhdistyksen jäsenet myymme):”Seuraavat 500 vuotta on kiihkeä trilleri, joka käsittelee luterilaista elämänvalhetta, perisyntiä ja syyllisyyttä, elämätöntä elämää ja elettyä. Samalla se on kolmen henkilön välinen ankara draama, joka aukeaa vähitellen ja tarjoaa yllätyksiä ja hurjia käänteitä loppuun saakka.” ”Luterilainen elämänvalhe” perustuu Lutherin väärään Raamatun käännökseen.

Näyttelijöistä, lavastuksesta ja ohjauksesta sanon vain, että huipputyötä. Paavo Westerbergin teksti ja ohjaus toimi. Lujimmilla oli Carl-Kristian Rundman epätoivon ja hillityn raivon rajamailla. Minusta Ria Katajan kuulustelijan hahmo oli humoristinen ja piti hyvin jännitettä yllä eka näytöksessä. Hänen ilmeensä tajuaa vasta näytelmän lopussa.  Eero Ahon asu jälkimmäisessä näytöksessä vei näytelmän yhteiskunnan tasolle. Jokainen keksiköön itse symboliikan merkityksen.

Kuka oli trillerin todellinen uhri nyt tai 500 vuotta sitten? Kuka tai mikä oli murhaaja? Tapahtuiko murha 500 vuotta sitten, vai onko se kestänyt 500 vuotta ja kestää vielä 500 vuotta? Sitäkö ufoasu tarkoitti?

Ihmisen etsintä jatkuu. Tämänkin näytelmän jälkeen. Kuka se etsikään ihmistä kynttilä kädessään?

Jos et ymmärrä mitä edellä kirjoitin, niin katso näytelmä ja lue uudestaan.

Juhani Hakala