Otetaanpa aluksi teatterin oma tuotanto Paavo Westerbergin ohjaama kantaesitys ”Seuraavat 500 vuotta”. Näytelmä on kiihkeä trilleri, joka käsittelee luterilaista elämänvalhetta, perisyntiä ja syyllisyyttä, elämätöntä ja elettyä elämää. Se on moderni jännitysnäytelmä. Samalla se in kolmen henkilön välinen ankara draama, joka aukeaa vähitellen ja tarjoaa yllätyksiä ja hurjia käänteitä loppuun asti.

Ohjaaja Paavo Westerbergin mukaan hän mietti näytelmää kirjoittaessaan ja varmaan ohjatessaankin miten elää hyvää elämää olematta paskiainen. Näytelmä tutkii Luterilaisuutta ja sitä miten Luther kääntäessään muutti Raamatun alkuperäistä sanomaa ja miten tämä muutos näkyy vielä nykypäivässä. Kyseessä on kriittinen matka uskonnon rajoittamaan elämään.

Seurasin näytelmän harjoituksia. Aivan hurjaa intensiteettiä, raivoa, tuskaa. Eero Aho, Ria Kataja, ja Carl-Kristian Rundman olivat sanan mukaisesti toistensa kimpussa. Jää kysymään kestääkö intensiteetti läpi koko näytelmän. Uskon kuitenkin, että ”yllätykset ja hurjat käänteet” takaavat intensiteetin myös yleisössä.

Ja muistattehan, että ihan ”Pienellä eläimellä” – Nasulla (Seela Sella) on vielä Teille kerrottavaa. Suosikkini on kyllä hänen kaverinsa, jolla on hyvin, hyvin pienet aivot.  Esitysajat löytyvät teatterin www-sivuilta.

Uutta suomenruotsalaista draamaa ja myös Kantaesitys on ”De Langerhanska öarna – sisäiset saaret”. Näyttelijöinä ovat siskokset Stina ja Ylva Ekblad (kumpikohan oli Wallanderin kuolemansyyntutkija). Näytelmä on tehty yhteistyössä helsinkiläisen Klockrikteaterin kanssa.  28.9 on taiteilijatapaaminen esityksen jälkeen.

Näytelmä on leikkisä dysotopia – Täh. (Wikipedia: Dystopia on tulevaisuuden epätoivottava yhteiskunta.[1] Termi on tarkoitettu utopian vastakohdaksi, ja sillä viitataan usein kuvitteelliseen lähitulevaisuuden yhteiskuntaan, jonka odotetaan syntyvän vallitsevien yhteiskunnallisten kehityssuuntien kiihtyessä huippuunsa. Tyypillisesti tuloksena on ihmisarvoa loukkaava sortoyhteiskunta tai nykyisin myös ekologisen katastrofin kokenut maailma.) Aha.

Sisäisen tarkoituksen menettäminen tuo siskokset yhteen. Susanne Ringell kirjoitti näytelmän juuri Ekbladeille. Näytelmä on runollinen draama ihmisenä olemisesta, annettujen totuuksien ja sääntöjen vastustamisesta, unelmista ja kaipuusta.

Tuttu teatteri Siperia Tampereelta tuo katsottavaksemme näytelmän: ”Eikä kukaan meitä enää etsi.” Yleisö on tykännyt ja arvostelijat kiittäneet. Siis se on mahdollista, että molemmat tykkää.

Mitä yksi ihminen voi tehdä, kun ilmaston muutos tuhoaa koko maapallon?  Onko luomu ja kierrätyspuuhastelu vain omantunnon viherpesua? Minkälainen perintö jää tuleville sukupolville? Kanttaako tällaiseen maailmaan tehdä isää lapsia? Ja mitä tästä kaikesta ajattelee jään sulamaista seuraava jääkarhu? Ja tämä kaikki huumorilla ja lohdullisesti.

Living with the lights on” on The Royal Shakespeare Companyn näyttelijän Mark Lockyerin omakohtaisiin kokemuksiin liittyvä monologi. Martk kadotti itsensä ja itsekontrollinsa ja kykynsä harjoittaa ammattiaan. Joka päivä oli tasapainoilua rotkon reunalla ja taistelua pimeyttä vastaan. Hurja, hauska ja liikuttavakin monologi antaa kasvot mielen sairauksille. Kyseessä on varmaan myös selviytymistarina, koska  Mark itse esittää monologin elämästään.

Tiedättekö muuten mikä erottaa Turun kulttuurista? Lohjanharju. Toimistokomediaa turkulaisittain: Linnateatterin Lars von Trierin kirjoittamassa ”Pomo” –näytelmässä palkataan näyttelijä tärkeään liiketapaamiseen.  Mutta näyttelijä jääkin kuvioihin ja pian firmaa johtaa mies, jonka ansiosta porukas sählätä niinpal hirviäst ja iha ihmeellisel taval! Valepomona häärii Mikko Nousiainen.

Kulunka Teatteri Baskimaasta ei espoolaisille teatterin ystäville esittelyä kaipaa. Nyt on vuorossa ”Solitudes”.  Sanattoman naamiotarinan päähenkilö on vanha mies, joka ei halua taipua muiden ihmisten hänelle asettamiin raameihin. Rutiineistaan, nautinnoistaan, pienistä iloa tuottavista asioista joita muut eivät ymmärrä. Ylpeydestään ja omanarvon tunnostaan.

Näyttelijä Riku J. Korhonen ja ohjaaja Sakari Kirjavainen kertoivat teatterin syksyn esittelytilaisuudessa näytelmästä ”Isän jälki”, Kollaan kenttäpapin tarina. ”Kollaa kesti entä me?”.  Näytelmässä seurataan monologina mieheksi kasvamisen vaiheita 100 vuotiaassa Suomessa kenttäpappi Jorma Heiskasen tarinan kautta. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan heti Talvisodan jälkeen. Hän katosi Jatkosodan alussa.