Espoon kaupunginteatterin kannatusyhdistys

Category

Blogi

Pikkujoulut 11.12.18 ja Renaissance Lab

Leon tervehdys

Yhdistyksen puheenjohtaja Leo Eskola totesi, etteivät Kulttuurikeskuksen ja teatteritalon arkkitehtuurikilpailun ehdotukset ole aivan Vau-arkkitehtuuria, mutta monia hyviä ehdotuksia löytyy. Leo muisteli, miten arkkitehti Juho Grönholm teki aikanaan opinnäytetyön Vesiputoustalon teatteritalosta. Nythän samainen Juho suunnitteli Oodin.

Omana kommenttina toteaisin, että Oodi on Vau-arkkitehtuuria ja kovasti kansainvälisesti ylistetty. Pidän kovasti Finlandiatalon, Musiikkitalon, Oodin, Eduskuntatalon ja radan vieressä olevien rakennusten rajaamasta tyhjästä tilasta, joka korostaa rakennusten kaunista arkkitehtuuria. Tapiolassa jokainen tyhjä tontti on mahdollisimman tehokas ja siksi ruma rakennusoikeus.

Nythän Kulttuuriaukion arkkitehtuurikilpailun ehdotukset ovat nyt kokonaisuudessaan nähtävissä. Lähetin sitä ennen pari ärhäkkää mailia kaupungin virkamies- ja luottamusjohdolle. Viittasin mm Julkisuuslakiin, jonka mukaan vain laissa erikseen määritellyt asiakirjat ovat salaisia. Juttu meni tiedoksi Hesariin, joka seuraavana päivänä kirjoitti pääkirjoitusaukeamalle viestiäni tuleva kolumnin Julkisuuslaista. Ajattelin, että nyt riittää. Tähän mennessä Tapiolassa on rikottu Kuntalakia, kun ei ole noudatettu poliittisten elinten päätöksiä, ja asukkaita ei ole otettu mukaan valmisteluun. Teatterisäätiö itse on kyllä ollut vähän lepsu, koska Hallintolain mukaan sen asianosaisena olisi pitänyt olla mukana aiemmissa valmisteluprosesseissa. Nyt on mukana.

Minulla oli tarkoitus vertailla näillä sivuilla kilpailuehdotuksia, mutta en ovat niin erilaisia, ettei se oikein onnistu. Käykää itse katsomassa (https://www.espoo.fi/fi-FI/Asuminen_ja_ymparisto/Kaavoitus/Arkkitehtuurikilpailut) Joissain ehdotuksissa sisäänkäynti teatteriin tapahtuu Kulttuurikeskuksen kautta osassa ei, joissain puretaan Marimekkotalo, joissain ei. Yhdessä korotetaan Kulttuuriskeskuksen toimisto-osaa. Aika suuri osa rakentamisesta tapahtuu maan alla. Uudet ravintolattilat ovat ehdotuksissa eri paikoissa, samoin teatterin toimistotilat. Ulospäin näkyvä ero on, miten teatteritorni on ”maastoutettu” ja miten sen ympäröivä tila on hyödynnetty. Kulttuurikeskuksen seiniä ei pureta, muta ikkunoita lisätään. Teatterisäätiö ottaa kantaa ehdotuksiin.

Mutta takaisin pikkujouluihin. Leo muisteli myös miten vuonna 2008 annettiin kaupunginhallitukselle 8000 nimen adressi teatteritalon puolesta. Eli kymmenen vuotta sitten. Nyt kun Leon ystävä teki kaupungille esityksen Tapiolan uimahallin uudelleen rakentamisesta ja 50 m:n radasta, meni esitys läpi viikossa. Kulttuuri- ja liikuntahankkeilla on hieman eri aikataulut Espoossa.

Itse yritin Länsiväylään juttua, jossa Uimahalli olisi muutettu kirjastoksi ja uusi uimahalli olisi rakennettu urheilupuistoon, minne se kuuluu. On mielenkiintoista nähdä, puretaanko Suomen kansallismaisemaan kuuluva uimahalli.
Apropo Länsiväylä. Ikävä sanoa, että me teatterin puolustajat emme ole saaneet enää juttujamme läpi Länsiväylään, kun kehtasin valittaa Julkisen sanan neuvostoon pääkirjoituksen (Riita kaataa Espoon teatterin) asenteellisuudesta monista asiavirheistä (esim: Museovirasto puoltaa Vesiputoustalon tontille asuntoja).

Vielä Lopuksi Leo kiitti yhdistyksen talkootyöhön osallistuneita vapaaehtoisia ohjelmien myyjiä. Ja toivotti jäsenille Hyvät Joulut

Marikan tervehdys

Kun teatterinjohtaja odotti edelleen konetta Puolassa, niin häntä tuurasi markkinointi- ja tiedotuspäällikkö Marika Agarth.

Marika kertoi Globe Art Pointi esityssarjasta. Teatteri on tarjonnut vain tilat näille ulkomaalaisperäisille taiteilijoille. Renaissance Labin esiintyjät olivat tavanneet toisensa edellisenä keskiviikkona ja alkoivat valmistella esitystä perjantaina. Teatterillakaan ei ollut siten hyvissä ajoin etukäteen tietoa ja kuvia esityksestä.

Marika kävi läpi kevään esityksiä. Niistä löytyy lisätietoa teatterin www-sivuilta ja vuoden alussa jaettavasta teatterin ohjelmasta. Tulossa on todella mielenkiintoinen kausi. Esitystalouskin jatkuu vielä ensi vuoden alussa.

Renaissance Lab

Useimmat syksyn Globe Art Pointin esitykset saivat ylistäviä arvosteluja Hesaria myöten. ”Renesanssilaboratorio” ei kuulu niihin. Lyhyt valmisteluaika valitettavasti näkyi. Mentiin yli sieltä missä aita on matalin. Teatteriesitykset vaativat ajan myötä tapahtuvaa kypsyttelyä. Se taas näkyi huikeasti seuraava illan esityksestä Pursuit of Happines. Tykkäsin kovasti.

Ikävä sanoa, mutta Renaissance Lab oli kunnianhimoton yritelmä. Alussa esitettiin tuttuja faktoja ja videohaastatteluja digitaalisuudesta ja puhutettiin yleisöä. Osa aikaa meni, kun yksi esiintyjä ja yleisön edustaja katselivat hologrammilaseilla ja napsuttelivat sormiaan. Yleisö vähän hermostui ja näyttelijäkin pyysi anteeksi, kun näytelmä vielä jatkui.

Näytelmästä olisi kyllä saanut hyvänkin. Lopussa ollut tanssi digiavaruudessa oli sitä mitä toivoin. Oletin etukäteen, että näytelmä perustuu uuden digitekniikan hyväksikäytölle. Eli se ei olisi esityksen aihe, vaan väline esityksen tekoon.

 

Juhani Hakala

Nunnia ja konnia

 

Kotimatkalla Lohjalta puheenjohtaja kertoi minun kirjoittavan tämän jutun. Se oli yllätys minullekin, mutta painostuksen edessä…..:-)

Teatterista

Lohjan teatterin konsepti on mielenkiintoinen, se on ammattijohtoinen harrastajateatteri. Näytelmiä on 2-3/ kausi. Näyttelijät saavat 100 €:n stipendin yhdestä näytelmästä, joten raha ei taatusti ole motivaation tuoja, vaan halu näytellä. Nunnissa ja konnissa oli varmaan ehkä 30 näyttelijää. Kuulemma harjoitusohjelma on tiukka ja se kyllä näkyi näyttelemisen ja laulun tasossa. Teatterin merkitys on varmasti suuri Lohjan kulttuurielämässä.
Lohjan Teatterin näyttelijät ovat suurimmaksi osaksi Lohjan Harrastajanäyttelijät ry:stä, jossa jäseniä on runsaat 100 iältään 15-75 -vuotiaita.

Lohjan Teatteri on perustettu 1967. Sen juuret juontavat vuosisadan alun näytelmäseurasta (1905) ja rekisteröidystä Lohjan Työnväen näyttämöstä. Vuodesta 1998 Lohjan Teatteri on ollut kaupungin sivistystoimen alainen yksikkö. Sen henkilökuntaa ovat johtaja-ohjaaja, teatterisihteeri, lavastaja-valoajaja ja puvustaja-kahviovastaava.

Nunnista ja konnista

Nunnat olivat loistavia ja hyviä laulajia. He voittivat katsojien sydämet välittömyydellään. Konnat vähän kyllä näyttelivät yli, olivat turhan naivin farssimaisia. Jotenkin heidän kohtauksensa olivat eri tasolla kuin muu näytelmä. Nunnat voittivat 10-0. He olivat aitoja. Miehet näyttelivät roistoja. Mietin kuitenkin, miten minä olisi rosvoja ohjannut, muokattava materiaali kun on annettu.

Käytävällä kuulin muutamasta suusta: ”Nunnat pelastivat näytelmän”.

Jos esitys olisi ohjattu 1960-luvulla, olisi ohjaaja oikeudessa Jumalanpilkasta. Minusta Jumala ei varmastikaan pahastu, jos häntä ilolla palvellaan. Ilman tiukkoja muotoja ja sydämestä. Kieli ja käsitteet ovat kuitenkin ihmisen keksimiä. Jumalalla ei ole käsitteitä. Vain rakkaus.

Näytelmän sanoma oli roistopomon lauseessa ”jokaisella on oma totuutensa, jota he noudattavat”. Tuli Trump mieleen.

Niin kauan, kun katselemme maailmaa värillisten silmälasien kautta, emme näe maailmaa, vaan oman napamme. Rakkaus ei elä siinä navassa. Silmälaseja värittävät omat kokemuksemme: hyvät ja pahat. Suhtaudumme maailmaan aiempien kokemustemme kautta. Henkisen tien alku on henkisen tasapainon saavuttaminen. Silloin voimme ottaa asiat asioina, ihmiset ihmisinä, ei huonoina eikä hyvinä.

Kotimatkalla puheenjohtaja kertoi teatterimme kevätkaudesta, joka on jo uuden johtajan valitsema. Tosin ensi syksyn oma tuotanto on vielä edellisen johtajan valitsema. Tämä kertoo, kuinka kauan ennen esitystä näytelmät on varattava.

Keväällä on neljä omaa tuotantoa aikaisemmasta poiketen. Taloudellisesti se on järkevää, ettei olla yhden näytelmän/kausi tuoton tai tappion varassa.

Puheenjohtaja oli jo nähnyt arkkitehtuurikilpailun tulokset ja suhtautui asiaan luotattavaisin mielin. Viiden kilpailuehdotuksen pitäisi tulla kaupungin www-sivuille, mutta ennakkotiedoista poiketen ei ehkä näyttelytilaan.

25.11.18

Juhani Hakala

Miksi Kulttuurikeskuksen kohtalo kiinnostaa meitä?

“Kaupunginteatteri”-kansiossa on Espoon kaupunginhallituksen ja Museoviraston toisistaan eroavat lausunnot. Museovirasto haluaa suojella Kulttuurikeskusta ympäristöineen (ml Marimekkotalo), kaupunki haluaa päättää itse suojelusta asemakaavoituksen yhteydessä. ELY-keskus tekee lopullisen päätöksen mm näiden lausuntojen pohjalta ennen 15.3.1919. Päätöksestä voi valittaa Ympäristöministeriöön.

Viistonäkymä kaakosta ve1, Arkkitehtitoimisto SARC

Asian yleistä mielenkiintoa lisää myös Heikintorin suojeluhakemus ja esim. yhteys Kulttuuriaukion ympärille tuleviin toimintoihin. Kyseessä on valtakunnallisesti merkittävä alue, jonka suojelusta voi päättää Valtioneuvosto. Kaupungilla on tuhannen taalan paikka nostaa Tapiolan keskuksen menetettyä arkkitehtonista arvostusta.

Miksi me olemme kiinnostuneita Kulttuurikeskuksen suojelusta? Teatterirakennushan on päätetty rakentaa Kulttuurikeskuksen viereen. Kulttuurikeskus oli tarkoitus osittain purkaa ja teatterin aulatilat olisivat tulleet Kulttuurikeskukseen, jonka eteis-, naulakko – ja wc-tilat ovat riittämättömät nykyisillekin saleille. Työväenopiston opetustiloja on siirretty pois Kulttuurikeskuksesta tilan puutteen vuoksi. Maan arvostetuimman musiikkiopiston EMO:n opetustilojen puute on katastrofaalinen. Kulttuurikeskusta ja -aukiota ollaan suunnittelemassa tapahtumakeskukseksi, joka tarvitsee riittävät ja illalla auki olevat ravintolatilat. Tapiolan kirjasto on pitkään hakenut riittäviä toimitiloja. Myös teatteri tarvitsee henkilöstön tilat teatterirakennukseen.

Tapiolan projektinjohtaja Mäkisen mukaan Kulttuurikeskusta olisi purettu sen kauneimmilta , eli Keskusaltaan puolelta ja myös Kulttuuriaukion puolelta, jotta em toiminnot mahtuisivat sinne. Myös Marimekkotalo on ilmoitettu purettavaksi. Nämä laajennuspaineet löytyivät myös päättyneen arkkitehtuurikilpailun ohjeista, joissa ei mainita suojeluhakemusta. Ehdotukset tulevat nähtäville toivottavasti marraskuun lopussa.

Nämä seikat olivat mielessäni kun laadin Kulttuurikeskuksen suojeluhakemuksen Espoon Kulttuuriseuran nimissä. Kun Kulttuurikeskus suojellaan, ainoa tapa tarjota em. toiminnoille riittävät tilat, on rakentaa tilat teatterin yhteyteen maan päälle.

Suojeluhakemuksen historiaa

Kaupunginhallitus (2005), Kulttuurilautakunta (2006) ja kaupunginsuunnittelulautakunta (2014), ja kaupunginhallituksen jaosto (2014) päättivät, että teatteritalo tulee Vesiputoustalon viereiselle tontille. Näistä päätöksistä huolimatta virkamiehet valmistelivat salaa teatterin tiloja Kulttuuritorin alle.

Tämä jälkeen kaupunginhallituksen jaosto on käsitellyt asiaa Tapiolan projektinjohtaja Mäkisen esittelystä. Päätösten perustelut ovat olleet ristiriitaisia ja perustuneet väärille tiedoille. Milloin kaupunkikuvallisesti paras paikka on Vesiputoustalon vieressä, milloin maan alla. Asiantuntijalautakuntaa eli Kulttuurilautakuntaa on kuultu vasta kun lautakunta on vaatinut sitä viime vuonna.

Kaupungin tulee oma-aloitteisesti ja aktiivisesti kertoa rakennus- ja kaavahankkeistaan. Kuntalain mukaan ”Kunnan asukkailla ja palvelujen käyttäjillä on oikeus osallistua ja vaikuttaa kunnan toimintaan. Valtuuston on pidettävä huolta monipuolisista ja vaikuttavista osallistumisen mahdollisuuksista. Osallistumista ja vaikuttamista voidaan edistää erityisesti mm: järjestämällä keskustelu- ja kuulemistilaisuuksia sekä kuntalaisraateja; sekä selvittämällä asukkaiden mielipiteitä ennen päätöksentekoa”. Kulttuurikeskuksen purkamisesta kerrottiin vasta Tapiolan Asukafoorumin ja Killan vaatimuksista, eikä tällöinkään saatu pyynnöistä huolimatta kaupungin johtoa paikalle.

Teatteri on aloitteentekijänä hallintolain tarkoittama asianosainen. Hallintolain mukaan ”Asianosaiselle on ennen asian ratkaisemista varattava tilaisuus lausua mielipiteensä asiasta sekä antaa selityksensä sellaisista vaatimuksista ja selvityksistä, jotka saattavat vaikuttaa asian ratkaisuun.” Tätä mahdollisuutta ei ole tarjottu lupauksista huolimatta.

Kaupunginvaltuustossa pyydettiin virkamiehiltä selvitystä, miksi em päätöksiä ei ole noudatettu ja miksi kaavaa ei ole tuotu valtuuston vahvistettavaksi, ja miksi asukkaita ei ole kuultu. Monesta kaupunginvaltuuston valmisteluun palautuksesta huolimatta virkamiehet kieltäytyivät vastaamasta kysymyksiin.

Kun vielä tuli tietoon Kulttuurikeskuksen purkamistavoitteet, Espoon Kulttuuriseurassa todettiin, että Tapiolan asioihin ei pysty vaikuttamaan lainsäädännön edellyttämällä tavalla Espoossa. Siksi jäi ainoaksi mahdollisuudeksi hakea Kulttuurikeskuksen ja sen ympäristön suojelua. Kulttuuriseura ja Kannatusyhdistys järjestivät hakemuksesta lehdistötilaisuuden.

Asiat saivat yhä hämmästyttävämpi käänteitä. Hakemus ”katosi” Ely-keskuksessa juuri kun kaupunginhallituksen jaosto käsitteli alueen rakentamista. KH:n jaostolle valehdeltiin, ettei tällaista hakemusta ole jätetty. Myös Ely väitti näin. Valitimme asiasta Ympäristöministeriöön. Ely-keskuksen virallisen selityksen mukaan hakemus oli kyllä jätetty, mutta joutui ”vahingossa” suljettuun tilaan. Soitimme Ely:n kirjaajalle heti jaoston kokouksen jälkeen ja kerroimme, että meillä on vastaanottokuitti. Kirjaaja vastasi hyvin vaikeana, että tuossahan se hakemus on ollut hänen pöydällään.

Ely-keskus kieltäytyi myös antamasta lain edellyttämää toimenpidekieltoa hakemuksen käsittelyn ajaksi. Ympäristöministeriö katsoi, että Ely-keskus tulkitsee lakia väärin ja toimenpidekielto annettiin.

Ely-keskuksen ja kaupungin kiinteitä välejä kuvaa hyvin se, että jo samana kesänä Tapiolan projektinjohtajan Mäkisen mukaan Ely ei tule antamaan suojelupäätöstä. Hän väitti myös, että Museovirasto vastusti Vesiputoustalon tonttia. Väite meni Länsiväylän pääkirjoitukseen, josta Julkisen Sana neuvosto huomautti lehteä, varmistuttuaan ensin Museovirastosta, ettei se ollut antanut väitettyä lausuntoa. Arkkitehti Sipinen taas ärtyi Mäkisen väitteestä, että hän olisi antanut Kulttuurikeskuksen purkamisesta lausunnon.

Tekstistä vastaa allekirjoittanut

Juhani Hakala

8.11.2018

Täyttä teatteria

”Se oli täyttä teatteria” sanotaan, kun joku yrittää esittää muuta kuin on. Sanoja tietää, että totuus on toinen. Mutta onko myös teatteri ”täyttä teatteria”, eli onko teatteri aina totuudenmukaista? Näemmekö me Espoossa täyttä teatteria, joka on teatteritaiteellisesti monipuolista niin sisällöltään kuin toteutustavoiltaankin? Havainnot perustuvat kokemuksiini Espoon teatterin näytelmistä.

Näyttelijöistä

En pidä teitä enempää epätietoisuudessa, vaan sanon heti, että Espoon teatteri on ”täyttä teatteria”, koska siellä voi nähdä toteutukseltaan mitä erilaisempia kansainvälisiä esityksiä. Esityskokoelma on maan monipuolisin ja se on fakta. Katsokaa vaikka teatterin tämän syksyn ohjelmaa.

Teatterissamme on myös monipuolisin näyttelijäkunta, koska kaikki näyttelijät ovat vierailijoita. Omissa tuotannoissa heidät on kiinnitetty vain yhteen näytelmään kerrallaan. Tällöin saadaan parhaat vapaana olevat näyttelijät kuhunkin rooliin. He ovat motivoituneita ja kiitollisia kiinnityksestä. He ovat tulleet tekemään NÄYTELMÄÄ. Luonnollisesti teatterin henkilöstökin vaikuttaa näyttelijöiden viihtyisyyteen ja siten motivaatioon. Tulokset puhuvat puolestaan.

Poliitikot ja virkamiehet ovat yrittäneet lopettaa kaupunginteatterin taloudellisen selkärangan eli omat tuotannot. Ne ovat olleet järjestään tuottoisia ja näillä rahoilla pyörivät pitkälti lyhytkestoiset ulkomaiset vierailut. Jos omat tuotannot lopetettaisiin, nousisi kaupungin avustus rajusti.

Näyttelijöitä monenlaisia. Toisessa ulottuvuuden päässä on palkkanäyttelijä, joka käy vain töissä teatterissa, että saisi rahaa mukavaan vapaa-aikaan. Hänet on ehkä ohitettu monissa roolivalinnoissa ja hän on katkera. Hän paahtaa läpi samalla maneerilla näytelmän kuin näytelmän. Arkiminä ja rooliminä ovat hänellä täysin eri asioita. Hän tuskin nauttii näyttelemisestään ja me tuskin nautimme hänestä lavalla. Onneksi näitä näyttelijöitä ei Espoossa ole, koska meillä ei ole vakinaista näyttelijäkuntaa.

Toisessa ääripäässä on luonnenäyttelijä. Yleensä asia ymmärretään niin, että rooli on lähellä näyttelijän omaa luonnetta. Puhun kuitenkin nyt näyttelijästä, joka samaistuu roolihenkilön luonteeseen. Tämä edellyttää paljon tutkimustyötä, ennen esitystä: minkälainen ihminen roolihenkilö on/oli ja erityisesti miksi hän oli sellainen kuin oli. Mitkä tapahtumat kokemukset ovat muovanneet hänen luonnettaan? Aivan samoin hän tekee, jos rooli liittyy johonkin tapahtumaan: mitä oikeasti tapahtui ja miksi ja mitä siitä seurasi. Nämä näyttelijät saattavat valittaa, että rooli vaikuttaa arkielämään. Sen he saavat maksaa tekemästään täydestä teatterista.

Tällainen näyttelijä pääsee lähelle ihmistä, tapahtumaa. Mutta dokumenttia se ei ole, koska näyttelijä ja ohjaaja aina muokkaavat todellisuutta omien kokemustensa ja näkemystensä pohjalta, jopa sitä tarkoittamatta. Esitettäessä asioita Jälkikäteen, se ei ole objektiivista totuutta, mutta jotkut ovat lähempänä totuutta kuin toiset. Aika usein käsikirjoittaja ja ohjaaja tekevät aivan tietoisesti tulkinnan uudesta näkökulmasta, joka voi olla lähempänä totuutta kuin luullaan.

Näytelmistä

Edellä puhuin näytelmistä, jotka perustuvat eläneisiin ihmisiin ja/tai menneisiin tapahtumiin. ”Meidän luokka” on huippuesimerkki tästä kategoriasta. Tapahtumat olivat tosia ja ohjaaja ja jokainen näyttelijä pohti, minkälaisia nämä ihmiset olivat: kohteita vai pettureita. Ihminen revittiin auki. Syyt ja seuraukset tulivat hyvin esiin lähes ihmisiän kestäneen tarkastelujakson aikana.

Monet näytelmät perustuvat nykyhetkeen, siitä ovat Esitystaloudet hyvä esimerkki. Usein tapahtumia kuvataan huumorin avulla. Luodaan hauskoja yhteyksiä asioiden välille. Tai halutaan uusia näkökulmia tuttuihin asioihin. Tai komiikka tulee suoraan tekstistä. Käytetään esim. kieltä, jota käytetään aivan muissa yhteyksissä (esim tietokonemommologia). Tai halutaan ihmisten tajuavan yhteiskunnan epäkohtia. Myös katsojien odotukset, ikä, sukupuoli, taustat jne, vaikuttavat henkilökohtaiseen kokemukseen.

Itse ja moni muukin vanhempi espoolainen oletti, että viimeisin Esitystalous jatkaisi kahden edellisen huumorin avulla Espoon politiikkaa käsitellyttä linjaa. Näinhän ei ollut, mutta arvostelijat ja nuoremmat katsojat pitävät kovasti. Kuitenkin vahva ennakko-oletus vei pohjan katselunautinnoltani, sillä näytelmä oli kyllä hyvin tehty.

Oman luokkansa tulevat muodostamaan ne näytelmät. jotka ennakoivat tulevaisuutta. Uskon näiden tarpeellisten näytelmien lisääntyvän, kun luontoa ja ihmistä uhkaa tuho -siirtyvätkö juhlapuheet käytäntöön.
Mitä pidemmälle tapahtumien tulkinnoissa mennään, sitä enemmän ”totuutta” muokataan. Myös tulkinnan välineet monipuolistuvat: tanssi, musiikki, lavastus, valaistus, videot. Erityisesti tällä alueella kansainväliset vierailumme ovat huikeita.

Coco Chanel-näytelmä toimi pitkälti em. keinon ja oli sinänsä nautittava. Näytelmästä olisi kuitenkin saanut paljon enemmän irti, jos olisi edes vähän tiennyt Cocon elämästä, koska kohtauksilla oli vastineet Cocon elämän historiassa. Hesari oli samaa mieltä.

Kine-esitys taas toimi minusta parhaiten repliikkien ulkopuolella, visuaalisesti ja vetosi alitajuntaan.
Teatteri ja musiikkihan ovat jo vanhoja tuttuja toisilleen ja pikkulinnut ovat kertoneet, että tällä saralla Espoossakin ehkä alkaa tapahtua entistä enemmän. Uuden salin suunnittelussa tämä on otettu huomioon.

Katsojista

Tulkintojen ääripäässä on abstrakti taide. Kehityksen edellytys on, että mielen rajoja kokeillaan. Eihän muuten tiedä missä on raja, joka tulee ylittää. Kuvataiteessa on samoin. Mitä abstraktimpaan suuntaan mennään, sitä vähemmän on ymmärtäjiä ja sitä enemmän katsojan mielikuvitus auttaa katsomisessa.

Kauneus on yhä enemmän katsojan silmässä tai oikeammin päässä. Taide on sitä mitä näet tai ei ole sitä. Tärkeää ei ole mitä näet, vaan se mitä näkemäsi herättää mielessäsi. Moderni taide menee sisälle ihmiseen ja sisältä olemme hyvin erilaisia.

Abstraktisuuden lisääntyessä taide voi herättää erilaisia tuntoja, mielikuva – osa katsojista pitää, osa ei pidä. Sekin on hyvää taidetta, koska se puhuttelee. Ehkä vastenmielisyydenkin tunteen herättäminen on taidetta tunteettomassa maailmassa?

Seuraavat 500 vuotta sisälsi monia tasoja. Eri kriitikot löysivät eri tasoja, jota eivät välttämättä olleet samoja. Yksi näki vain tylsän dekkarin, toiset ihastuivat näytelmän moniin merkityksiin.

Kirjoitin keväällä kuva- ja teatteritaiteiden yhtymäkohdista. Abstrakti kuvataideteos on staattinen, se ei muutu. Abstrakti teatteri on prosessi. Sitä on henkisesti vaikeampi kestää ja ohittaa. Et pääse karkuun, ellet lähde ulos. Ja toisaalta siitä saat myös enemmän, jos mielesi on vastaanottavainen ja mielikuvitus toimii.

Kun taide herättää yhdensuuntaisia tuntoja, niin se puhuttelee kansan kollektiivisia kokemuksia.

Kuluvan syksyn kannatusyhdistyksen jäsenille suunnatut rekrytointihaut tuleviin seksi- ja historianäytelmiin osoittavat, että miehet pitävät historiasta ja naiset seksistä. Se oli fakta, mutta kyllä taitaa olla niin, että paremmalla mielikuvituksella varustetut naiset osaavat nauttia enemmän eri keinon tehdyistä tulkinnoista.

Myös katsojia on monenlaisia. Yksi tykkää dokumentaarisesta historiasta, joku historian tulkinnoista ja syiden selvittelystä, joku uusista näkökulmista, joku haluaa rentoutua ja haluaa huumoria, joku haluaa visuaalisen nautinnon, joku haluaa aivolleen virikettä, joku etsii kauneutta, joku haluaa näytelmän puuttuvan yhteiskunnallisiin epäkohtiin jne jne. Omista aiemmista kokemuksista johtuu, että joku näytelmän puhuttelee, toinen ahdistaa.

Näytelmä on hyvin henkilökohtainen asia. Se puhuttelee eri ihmisiä eri lailla, ihmisen kokemuksista ja luonteesta riippuen. Katsojien reaktioihin vaikuttaa myös hänen myönteiset/kielteiset kokemuksensa näyttelijöistä. Virosta tuli nuoria miehiä temppuilemaan. Minäkin olisin pystynyt tekemään monet ”tempuista”. Esitys oli minusta surkea. Vaan ei muusta yleisöstä. Aplodit olivat mahtavat. Syy oli se, että nuoret miehet olivat hyvin suosittuja Virossa ja katsomo oli täynnä virolaisia. Ehkä heillä oli hyviäkin esityksiä Virossa.

Itse pidän kokeilevasta otteesta. Uudesta tavasta lähestyä ja tulkita asioita. Tämä uusi voi olla näytelmän näkökulma tuttuihin asioihin tai tapa esittää asia näyttämöllä on aivan uusi. Näitä on Espoossa nähty paljon. Ihmissuhdedraamoja en enää jaksa katsoa, ellei ne ole tehty tosi hyvin kuten Espoon kaupunginteatterin Virginia Woolf tai Syyssonaatti.

Juhani Hakala

Onko miljoona passia taidetta?

Otsikon artikkeli on julkaistu Helsingin Sanomissa 2.6.1995 ja liittyi Ateneumin Ars-näyttelyyn. Yksi etukäteen juotu olut vapautti mielikuvituksen lentoon. Eräs taideprofessori kertoo käyttäneensä artikkelia opetuksessaan.

Miksi minä kirjoitan kuvataiteesta teatterin kannatusyhdistyksen sivuille? Haluan Sinulle pienen ajatusharjoituksen. Miten hyvin kuvataidetta koskenut juttuni sopii teatteritaiteeseen? Näen itse paljon yhtymäkohtia.

Espoossa on kolme kansallisesti korkealle arvostettua ja jatkuvasti kehuja saavia instituutioita: Emma, Sinfonietta ja Teatteri. Teatteritalon yhteydessä on puhuttu näiden eri taiteenalojen synergiaeduista – siis muustakin kuin yhteisistä narikoista.

Eri taiteiden lajien lähentyminen näkyy hyvin teatterissa. Daniel Hjort oli hyvä esimerkki siitä, miten videoiden käyttö on lisännyt kuvataiteen mahdollisuuksia. Minusta muurien seinille videoidut kuvat olivat tauluja. Kine-esitys taas toimi minusta parhaiten repliikkien ulkopuolella, visuaalisesti ja vetosi alitajuntaan.

Teatteri ja musiikkihan ovat jo vanhoja tuttuja toisilleen ja pikkulinnut ovat kertoneet, että tällä saralla Espoossakin ehkä alkaa tapahtua entistä enemmän.

Loppuun laitan kevennykseksi pari omakohtaista kokemusta eri taiteenlajeista.

Joten hyvää kesää ja paljon taidenäyttelyitä, kun teatterimmekin lomailee.

 

Onko miljoona passia taidetta?

Ateneumin Ars näyttely herätti paljon ajatuksia siitä, mikä on taidetta ja mikä ei ole. Tehdäänkö sitä yhä enemmän kriitikoille ja muille taiteilijoille?

Onko se taidetta, kun esine sinänsä ei ole taidetta, mutta tekotapa tekee sen taiteeksi? Tekeminen ja prosessit ovat nyt taidetta.

Taide on yhä enemmän aikaan ja paikkaan sidottua. Jos et ole kummassakaan, et ymmärrä taidetta. Eivät kaatuvat kuuset puhuttele puuttomalla alueella asuvaa samoin kuin meitä. Eivät kaatuvat kuuset puhuttele vuosisadan alussa elänyttä, joille luonto oli puhdas ja puita oli tarpeeksi.

Taidetta ei enää voi aina säilyttää museoissa kuten ennen niin että taide-esine puhuisi itse puolestaan. Teoksen ympäristö voi tukea taideteoksen viestiä.

Tulevaisuudessa taidetta pitää selittää entistä enemmän yhteiskunnallisesta tilanteesta lähtien. Niinhän se oli 1800 luvun lopulla ja 1900-luvun alussa suomalaisen taiteenkin osalta, tosin ne taideteokset elävät nykyäänkin vahvaa elämäänsä ilman selityksiä Suomen kansan koettelemuksista. Mistähän johtuu, ettei samanlaista paatosta ole enää suomalaisessa taiteessa?

Ei miljoona passia sinänsä ole taidetta. Teos on jo taidetta, jos lukee selityksen. Pitääkö taidetta yhä enemmän selittää, jotta sitä ymmärtää? Muuten ne olisivat vain miljoona passia. Taulutko eivät enää puhuttele, vaan tarvitsemmeko tulkkia?

Esine ja sen nimi eivät ole taidetta irrallaan toisistaan. Kun ne yhtyvät katsojan päässä, niistä tulee yhdessä taidetta katsojan sisällä.

Kauneus on yhä enemmän katsojan silmässä tai oikeammin päässä. Taide on sitä mitä näet tai ei ole sitä. Tärkeää ei ole mitä näet, vaan se mitä näkemäsi herättää mielessäsi. Moderni taide menee sisälle ihmiseen ja sisältä olemme hyvin erilaisia.

Taideteoksen muotoa ei maallikko useinkaan enää ymmärrä. Sen täytyy olla mielikuvituksessa tai täytyy olla spesialisti ymmärtääkseen. Symboli on viety niin kauas esikuvastaan, että symboliakin pitää selittää. Kaikki mitä on sanottu modernista taide-esineestä, on totta, koska se jättää niin suuren tulkinnanvaran.

Vanhasta taulusta voin kertoa sanoin mitä tunnen. Modernin taide-esineen herättämiä tuntoja en osaa aina sanoin kuvailla. On vain tunne, muisto, kokemus tai mielikuva. Tämä vaatii mielen kouliintumista ja harjaantumista. Onko moderni taide vain eliitin taidetta?

Kun taide-esine herättää yhdensuuntaisia tuntoja, niin se puhuttelee kansan kollektiivisia kokemuksia. Abstraktisuuden lisääntyessä esine voi herättää erilaisia tuntoja – osa katsojista pitää, osa ei pidä. Sekin on hyvää taidetta, koska se puhuttelee.

Mitä pidemmälle todellisuudesta vietyä taidetta, sen vähemmän ymmärtäjiä. Ääripäässä taiteilija on yksin. Mitä eriytyneemmästä kokemuksesta taideteos lähtee, sitä vähemmän on ihmisiä, joilla on samoja kokemuksia ja joita siten taide-esine puhuttelee.

Täytyy tietää, että sekoittimessa on verta, virtsaa ja spermaa. Muuten ei koe sekoitinta vastenmieliseksi, kuten taiteilija haluaa. Noo – todellinen taiteentuntija erottaa ne varmaan toisistaan. Ehkä vastenmielisyyden tunteen herättäminen on taidetta tunteettomassa maailmassa?

Luovatko kriitikot taiteen? Kertovatko he, mitä esine esittää, mitä pitää kokea ja mikä on huonoa ja mikä hyvää taidetta? Kun ei ole enää selkeitä osviittoja hyvästä tai huonosta, on maallikon uskottava arvostelijaa tai sitten itseään. Voiko kriitikko olla oikeassa, jos taideteos herättää eri ihmisissä erilaisia kokemuksia? Kriitikon ja tavallisen katsojan erotta kriitikon koulutukseen ja kokemukseen perustuva parempi tietomäärä, kuvailukyky ja suurempi itseluottamus. Mielikuvitusta on meillä kaikilla.

Modernia taidetta tarvitaan. Kehityksen edellytys on, että rajoja kokeillaan. Eihän muuten tiedä missä on raja, joka tulee ylittää. Tämä koskee kaikkea elämisen arvoista elämää, olipa se liike- tai rakkauselämää.
Omia kokemuksia.

Omia kokemuksia

Näyttelin Alkon näytelmäkerhossa Lysistrateessa, jossa naiset uhkaavat lopettaa sänkyhommat, elleivät miehet lakkaa sotimasta. Meillä oli päällä lyhyet toogat. Kukaan ei oikein kommentoinut minun näyttelemistäni. Siksipä olin kovasti iloinen, kun näyttelijäkaveri sanoi, että vaimo kehui minua. Olin innoissani, ”Mitä hän sanoi?”. ”Sinulla on hyvät sääret”. En ole näytellyt sen jälkeen.

Vanhempani olivat hyvin musiikillisia. Aina kun yritin laulaa, oli tuomio rankka: ”ei se noin mene, et sinä osaa laulaa”. Kuuntelin mielelläni myös klassista musiikkia. ”Laita radio kiinni, et sinä siitä mitään ymmärrä”. Minusta tuli epämusikaalinen – luulin. Aikanaan olin paljon viikonloppukursseilla. Joimme iltaisin kaljaa ja lauloimme. Pyytelin aina kavereilta anteeksi, kun en osaa laulaa, mutta laulan mielelläni. ”Mitä, sinähän laulat hyvin” vastattiin. Niinpä. Musikaalisuus on minussa ja kalja poisti vanhempien luomat estot.

Juhani Hakala

Meidän teatteri

Olipa mahtava Kine-esitys. On todella mukava, että oma teatterimme tarjoaa tällaisia elämyksiä. Näytelmä toimi tosi hyvin myös muulla kuin verbaalisella tasolla. Jos joku Hesan teatteri olisi tällaista tarjonnut, en olisi jaksanut lähteä. Ja eihän ne esitä ulkomaista huipputeatteria.

Teatteri ja kannatusyhdistys ovat järjestäneet taiteilijatapaamisia omien tuotantojen yhteydessä. Ja aina on muistettu kysyä näyttelijöiltä ja ohjaajilta mitä mieltä he ovat Espoon teatterin toimintakonseptista: 2 omaa tuotantoa/v ja vierailuesityksiä – toistaiseksi?

Mielipiteet ovat hyvin yksimieleiset: Espoon konsepti toimii ja on parempi kuin monien laitosteattereiden.
Ensimmäiseksi mainitaan aina, että kun näyttelijät palkataan tuotantokohtaisesti, Espoo saa vapaina olevat parhaat ja näytelmään sopivimmat näyttelijät. He ovat alusta alkaen motivoituneesti mukana, kun keskittyvät yhteen näytelmään kerrallaan. Näytöksiä on sen verran, ettei ainakaan iltaisin muuta ehdi.

Kerrotaan, että seuraava on laitosteattereissa tuttu tarina. Seinältä katsotaan seuraavan näytelmän roolijako. ”Ei taaskaan pääroolia, vain joku mitätön sivurooli”. Näytteleminen on työtä. Näytöksen jälkeen leimataan kortti ja mennään kotiin motivoivempien harrastusten pariin.

Espoossa koko teatterin henkilöstö keskittyy yhteen näytelmään kerrallaan. Helsingin kaupunginteatterissa on tällä hetkellä vajaa 20 esitystä. Tällöin näytelmille yhteisen toimisto-, markkinointi jne henkilöstön, pitää jakautua 20 esityksen kesken. Nämä 20 esitystä vielä kilpailevat toistensa kanssa.

Tästä johtuu, että alan ammattilaiset arvostavat Espoota. Koko teatterin henkilöstö on esityksen valmistelun tukena. Niin kauan kuin muistan, ovat Espoon omat tuotannot onnistuneet hyvin. Toisaalta myös kansainväliset vierailut houkuttelevat teatterialan ihmisiä. Saavat uudenlaisia näkökulmia matkustamatta.

Tietysti Espoon malliin liittyy yksi riski. Kun on vain kaksi omaa tuotantoa vuodessa, niiden pitää menestyä. Tässä suhteessa teatteri on onnistunut hyvin. Jotain korrelaatiota on kuitenkin siinä, että mitä paremmat arvostelut, sitä huonompi myynti. Tällainen tuli mieleen Menneistä 500 vuodesta. Taiteellisesti kunnianhimoinen esitys ei ole aina yleisön mieleen väitti Spedekin – ja myi hyvin.

Yhdessä vaiheessa Espoon kaupunki yritti lopettaa teatterin omat tuotannot. Pieni ongelma vaan on se, että vierailuesitykset kustannetaan osin omilla tuotannoilla. Onneksi kaupunginjohto ja luottamushenkilöt ovat heränneet. Tapiolan taseyksikön toiminta perustui periaatteelle: mitä enemmän tontteja myyt ja mitä tiheämmin rakennat, sitä enemmän taseyksikkö saa tuloja. Luottamushenkilöt ovat kyselleet onko lautakunnilla ollut riittäviä mahdollisuuksia vaikuttaa Tapiolan kehitykseen.

Odotan mielenkiinnolla teatterin uutta strategiaa. Teatterinjohtajan julkiset kannanotot antavat olettaa, että teatterin tuotannot monipuolistuvat. Tämä taas liittyy uuteen teatteritaloon ja sen varustukseen.
Vierailujen ongelma on se, että ne pyörivät vain muutaman päivän. Kun maine kiirii, on esitys jo palannut kotiinsa. Mutta onko Suomessa toista teatteria, jossa voi tutustua eri teattereiden tuotantoihin eri puolilta maapalloa? Tosin edellisen teatterinjohtajan valinnat ovat mielestäni liikaa keskittyneet Suomeen ja naapurimaihin (keväällä 8/10 vierailusta). Taiteellista laiskuutta!

Juhlaviikkojen toiminnanjohtajana teatterinjohtajallamme lienee hyvät kontaktit eri puolille maapalloa. Mies siis paikallaan. Kansainvälisissä tuotannoissa on taivas rajana.

Juhani Hakala

Kiveen se menee teatterikin

Tämä vanha juttu on kirjoitettu pääasiassa siihen aikaan, jolloin teatteria vielä oltiin kaivamassa kokonaan maan alle. Nyt jo uskaltaa muistella näitä katalia aikoja.

“Kivestä se lähtee teatterikin”. Näin luki vuonna 1965 Kulttuurikeskuksen paikalle asetetussa laatassa.  Siinä taisi olla pieni sijamuotovirhe. Siinä pitäisi lukea: “Kiveen se menee teatterikin” eli Kulttuurikeskuksen kallioon.

Tiedättekö muuten, että Espoossa on jo kellariteatteri? En minäkään tiennyt. Tämä kuvaa hyvin sitä, kuinka hyvin kellariin piilotetut teatterit tunnetaan edes omassa kaupungissa. Häpeääkö kaupungin johto teatteriaan?

Juuri siksi kai kellariteatteria on valmisteltu salaa. Eihän sitä kehtaa näyttää ihmiselle jotka ajattelevat. Rekoillekin tulee maan alle ihan omat pysäköintitilat, mutta ei työtiloja henkilökunnalle

Kaupunginhallituksen jaoston mukaan paras teatterin paikka vuonna 2014 kaupunkikuvallisesti ja arkkitehtonisesti oli Vesiputoustalon vieressä. Seuraavan vuonna jaosto päätti, että aivan samoista syistä paras teatterin paikka on maan alla – poissa silmistä. Virkamiehet  perustelivat maanalaista ratkaisua sillä, ettei tarvitse rakentaa komeita ulkoseiniä. Jotkut taas haluavat teatteritaloa juuri niiden vuoksi.

Espoossa on tapana, että luottamushenkilöiden annetaan puuhastella mieleisissään puuhissa, jotta virkamiehet saisivat työrauhan. Säätiöthän on heidän mielestään perustettu juuri sitä varten. Virkamiehet katsovat, että halvimmalla teatteri tulee, kun teatteria tehdään virka-aikana ilmoittamatta siitä kellekään.

Espoossa kaupunki tekee yhteistyötä vain itsensä kanssa.

Haluammeko me korkeaprofiilisen teatterin vai konservatorio-, kirjasto-, kulttuuritalo-, työväenopistonäyttämön? Helmisen Jussi suosittelee, että Kansainvälinen teatteri voitaisiin myytäisiin Kansallisteatterille, onhan se jo ostanut Lillanin, Areenan ja Peacockin.

Arkkitehti Sipisen ja museoviraston iloksi kulttuuriaukiolle tulee iso ja korkea kuutio, joka peittää kulttuurikeskuksen fasadin. Nimeksi tulee “Espoon kulttuurin hautapaasi”. Nimen keksivät viereisiä jalkapallokenttiä käyttävä Mäkelän ja Isotalon jengit.

Lainataanpa vielä Helmisen Jussin mielikuvituksen lentoa. Hänen mukaansa uuden teatteritalon pitää olla Vauuuuu arkkitehtuuria. Oheistoimintoina hän esitti mm. kesä-, katu-, tori- ym teatteria ja sirkustelttoja teatteritorille, teatterin tornin käyttöä kiipeilyseinänä ja sen katto olisi lintujen tähystystorni. Talvella teatterin torni toimisi pulkkamäkenä ja piha luistelukenttänä, filmejä luistelijoille heijastettaisiin teatteritorniin.

Virkamiesten mukaan Vesiputoustalon viereen teatterin tontille rakennettava asuintalo tuo kaupungille 20 miljoonaa euroa. Teatterille taas sanottiin, että sama tontti on niin savista, ettei sinne voi rakentaa teatteria. Lopuista viidestä vieressä olevasta rakennettavasta  asuintalosta saatavat 100 milj. euroa menee ylempien virkamiesten palkankorotuksiin ja Espoon konkurssikypsien urheiluyritysten tukemiseen. Ne kun putoilee koko ajan liigoistaan. Naisten urheilulla Espoossa on aivan päinvastainen suunta. Ilman kaupungin tukia.

Teatterin ensimmäinen esitys oli “Toivottu sininen ranta”.  Sen innoittamana säätiö ajoi teatteritaloa rantaan Länsiväylän varteen. Rannalle olisi rakennettu toivottu sininen teatterikylpylätoteemi.

Teatteritaloa on vaadittu nyt eikä heti. Valtuuskuntakin otti vuonna 2002 tosi tiukkaa kantaa: “Valtuuskunta keskusteli teatteritalosta ja totesi, että on tärkeää, että teatteritalo saadaan.”

Teatteria esitettiin myös Suurpeltoon. Onhan se aivan sama, tuleeko teatteri pellolle vai kellariin.

Kulttuurijohtaja Dolivo veti 2000-luvulla onnistuneesti eläkkeeseensä asti teatterintalon estoprojekteja. Vt toimialajohtaja Sampo Suihko jatkoi kiitettävästi tätä linjaa

Kaupungille jätetyssä adressissa oli 7258 nimeä teatteritalon puolesta. Tämä on 0,37 % Espoon väestöstä ja 100 % kulttuuria arvostavista espoolaisista.

Satu

Sitten pieni satu. Olipa kerran valto nimeltään ei Tapio- vaan Anttila. Tämän valtion nimi tulee valtion kuninkaasta Antista, ei konkurssiin menneestä tavarataloketjusta, vaikka kyllä sekin symboliikasta käy.. Antilla meni oikein hyvin. Hieman häntä harmitti, kun hänen valtionsa kehitystä haittasi kolme asiaa: asukkaat, asiakkaat ja asiantuntijat (yleensä professoreita). Ilman heitä Antti voisi toteuttaa kulttuuri-ihannettaan: betoni on kaunista. Ja mitä enemmän sitä on, sitä kauniimpaa. Radiossa sanottiin, että Tapiola on pahempi kuin Kouvolan keskustan betonikolossit. Se on Antista ollut paras kiitos hänen työlleen.

Kuningas Antti oli käynyt Venäjällä Kyberopissa. Hän oli hyvä disinformaation jakamisessa. Esimerkiksi hän päästi Someen uutisen että Museovirasto ja Sipinen haluavat teatterin maan alle. Ja Länsiväylän eläkkeelle jäänyt päätoimittaja jakoi kiitettävästi tätä disnformaatiota lehdessään. Julkisen Sanan neuvostokin otti kantaa Länsiväylän pääkirjoitukseen.Pääkirjoitaja  piti huolen, ettei muuta informaatiota jaeta lehdessä. Eipä saatu Heikin kanssa enää teatterijuttujamme läpi.

Tapiolan kuningaskunta kuului liittovaltioon nimeltä Espoo. Antin ongelma oli ollut, että tämä liittovaltio sotkeutuu koko ajan hänen asioihinsa ja pyytää kaiken maailman selvityksiä. Erityisesti Antti vihasi Kaupunginvaltuuston kokouksia. Valtuutetut  eivät todellakaan tajua mitä ne puhuu ja päättää. Mitä se valtuutetuille kuuluu, jos Antti jättää noudattamatta Kaupunginhallituksen, sen jaoston ja Kulttuurilautakunnan päätöksiä sekä Kaupunginsuunnittelulautakunnan vahvistamaa kaavaa.

Onneksi yhteistyö Ely-keskuksen kanssa toimii. Se myönsi  kadottaneensa kulttuurikeskuksen suojeluhakemuksen siksi ajaksi, kun kulttuurikeskuksen purkamisesta päätettiin. Länsiväylässä kuningas Antti jo kertoikin, mitäEly-keskus tulee päättämään.

Jussin ajatuksia

Edellisen teatterin johtajan Jussi Helmisen mukaan “Teatterin arkkitehtuuri on voimakkain tekijä ohjelmistoa valittaessa. Jos rakennus ei houkuttele, on tehtävä houkuttelevaa ohjelmistoa – usein tämä tulkitaan kepeäksi ja kaupalliseksi. Taiteellisia riskejä on vaikeampi kääntää voitoksi vaatimattomassa tilassa maan alla. Kun sirkus tulee kaupunkiin, se pystyttää telttansa keskeiselle ja näkyvälle paikalle missä ihmiset ovat.“

Ilman Jussin jälkeistä teatterinjohtajaa meillä olisi jo teatteritalo kohta valmis. Thibblin ajoi voimakkaasti maan alaista ratkaisua, vastoin poliittisia ja säätiön hallituksen päätöksiä. Perusteena oli liian suuri riski. Eikös se riipu teatterin tuotantojen tasosta?

Helmisen Jussi keräsi kovasti tilastoja. Niiden mukaan teatterin osuus Espoon kulttuurimenoista on laskenut vuoden 1991 11,2 %:sta 2,6 %:iin vuonna 2008. Espoon kaupunginapua teatterille oli 5,9 €/asukas, kun 25 pienemmän kaupungin tuki oli keksimäärin 25,2 €/asukas. Eläköön jalkapallo. Suhteellisesti vähiten Suomessa teatteriinsa panostaa korkeasti koulutettu Espoo.

Ei Espoo teatteria tarvitse, onhan niitä Helsingissä? Eihän Espoo sitten tarvitse jalkapallokenttiäkään, onhan niitä Helsingissä? Miksi meillä on Espoon Blues? Tai Honka? Onhan Helsingissä parempia joukkueita?

Vaikuttajia ja näytelmiä

Vuonna 2007 tavattiin kulttuuriministeri. Kaupungin johtoa kirveli erityisesti ministerille annetun muistion kohta, jossa teatterilaissa Espoon teatteri rinnastettaisiin Tampereen Työväenteatteriin. On se vaan kumma, kun politiikka tunkee joka paikkaan. Samalla muutettiin Espoon Työväenopistonkin nimi epäpoliittiseksi Omniaksi.

Teatteriin kutsuttiin kovasti päättäjiä, jotta teatteritaloasiaa saataisiin eteenpäin. Jussi oli valinnut näytelmätkin hyvin sopivasti.

“Vähän niin kuin Alaskassa” olisi ehkä paras kuvaus säätiön ja kaupungin väleistä. Säätiön puheenjohtajaan varmaan viitataan näytelmässä “Profeetan valitus” vai olisiko “Raivokabaree” osuvampi ilmaus.  “Piilopaikka” esitettiin Revontulihallissa, mutta uusintaesitys tulee maanalaiseen teatteriin.

“Myöhästynyt hääyö” -esityksen jälkeen hanketta esiteltiin valtuutetuille. “Perheistä pahin” – ei siis kun ”parhain” näytöksen oli kutsuttu kaupungin  virkamiesjohto. Uudet valtuutetut kutsuttiin katsomaan esitystä “Toisen ääni”.

Olikohan se Martonin aikana, kun esitettiin näytelmä “Murtunut nainen” ja Tytti Oittisen aikana “Virtahepo olohuoneessa”. Molierein “Luulosairasta” ei estetty Helmisen aikana, ”Ihmisvihaaja” kuitenkin esitettiin, sanoo Jussi itse.

“Avoimien ovien päivä” kyllä esitettiin, vaikkei omia ovia ollutkaan. Teatterin käyttöpäällikkö on luvannut järjestää allekirjoittaneelle vierailunäytännön nimeltä “Idiootti”. Espoon virkamiesten talopaikkavalintoja kuvaisi ehkä “Leiri maailman laidalla” tai “Katvealueelle”.

Kun teatterin alkua kuvasi Alaskan kylmyys, niin viimeaikojen talokiistaa kuvaa “Sainks Mä”.

Muuten teatteri on vastuussa kaupungin johtavien virkamiesten terveydestä. Aina kun heidän piti tulla teatterin tilaisuuksiin, he sairastuivat.

Juhani Hakala

 

 

 

 

 

 

 

© 2018 Espoon kaupunginteatterin kannatusyhdistys — Powered by WordPress

Theme by Anders NorenYlös ↑