Espoon kaupunginteatterin kannatusyhdistys

Category

Blogi

Elämä on teatteria

Niinhän sitä sanotaan. Muta ennen kuin jatketaan, on kai määriteltävä mitä tässä jutussa tarkoitan teatterilla. Esitän rankan väitteen: teatteri ei koskaan ole totta. Teatterissa totuutta muokkaavat ohjaaja, näyttelijä, koreografi, valaisija jne. Sitä kutsutaan teatteritaiteeksi. Vaikka näyttelijä olisi ihminen, joka on kokenut näytelmän asiat, ei näytelmä sittenkään ole totta. Hänen muistinsa on valikoiva, eikä hän voi olla objektiivinen, koska on osa tapahtumaa. On vaikuttanut tapahtumaan.

Toinen rajaus. En puhu blogissa niistä ihmisistä, jotka elämässään näyttelevät tietoisesti muuta kuin ovat. He eivät ole tasapainossa itsensä kanssa, eivät rakasta itseään, kun haluavat näytellä muuta – mielestään parempaa. Kirjoitan meistä aivan tavallisista ihmisistä, jotka luomme oman teatterimme ja luulemme sitä todellisuudeksi.

Tämän jutun idea syntyi kahdesta kevään näytelmästä. Yksi kertoo Andy Warholista, ja yksi herroista Marat ja Sade. Eläneitä henkilöitä. Teatterin keinoin elävöitettyjä henkilöitä. Ja siten törmäsin Platonin luolavertaukseen.

Andy Warhol vuonna 1975

Warhol                                           Marat                                                        Sade

Sokrateen oppilas Platon kertoo opettajaltaan kuulemaansa tunnettua vertausta. Luolassa oli vankeja tiukoissa kahleissa vuosikausia. He olivat olleet luolassa niin pitkään, että olivat unohtaneet mikä todellisuus on. He luulevat luolan suulla näkemänsä varjojen oleva todellisuutta, eivätkä ymmärrä, että ne ovat ulkopuolelle olevien ihmisten varjoja. Sitten yksi vangeista pääsee vapaaksi. Vähitellen hän tottuu valoon nähdäkseen, mitä luolaan heijastuneet varjot ovat. Hän menee takaisin luolaan kertomaan muilla vangeille totuuden. Kukaan ei kuitenkaan halua kuulla sitä. He ovat luoneet oman todellisuuden, eikä kukaan saa kyseenalaistaa sitä.

Vangit elivät luomassaan teatterimaailmassa, joka ei ole totta. Aasialainen filosofia kutsuu elämää uneksi. On mahdollista, että Kreikan filosofit tunsivat tämän tuhansia vuosia heitä ennen syntyneen käsityksen. Se mitä seuraavassa kirjoitan, on nykyään myös Länsimaista tieteen faktaa. Asia on noussut esille mm. suurta suosiota saaneen Buddhan opetuksista lähteneen Mindfulness-meditaation kautta.

Mindfulness lähtee siitä, että elät tätä hetkeä, et murehdi mennyttä, etkä tulevaa, kumpaankaan et voi vaikuttaa. miksi siis murehtia. Halutaan ulos kuvitelmista, päiväunista, teatterista.

Me olemme teatterin lavalla, luomme oman näytelmämme ja luulemme sitä todeksi. Henkinen tie on sitä, että pyrimme katsomoon katsomaan näytelmää. Eikö aukea? No selitetään.

Coco Chanel

 

Meillä jokaisella on erilainen kokemustausta. On hyviä ja on huonoja kokemuksia. Ne liittyvät ihmisiin tai tapahtumiin. Pidämme jostain ihmisestä, vihaamme toista. Kun tässä hetkessä kohtaamme ihmisen, joka muistuttaa meitä loukannutta toista ihmistä, suhtaudumme nykyhetkessä tähän syyttömään ihmiseen kielteisesti. Vaikka tämä on aivan eri ihminen. Katselemme ihmistä tai tapahtumaa roolistamme käsin, aivan kuten näyttelijä. Tilanne herättää tunteita ja menneistä tapahtumista syntyneet tunteet vaikuttavat siihen, miten nyt suhtaudumme ihmiseen/asiaan. Emme suhtaudu neutraalisti asioihin sellaisenaan, vaan katselemme niitä värillisten silmälasien läpi luullen sitä todellisuudeksi.

Katsomossa elämme tätä hetkeä. Me näemme, että lavalla olevilla ihmisillä on roolit, eivät he oikeasti ole sellaisia kuin näyttelevät. Jokaisella roolilla on oma todellisuutensa, joka törmää muiden näyttelijöiden todellisuuteen ja näytelmän juoni on valmis. Kuka loukkaa ketä, kuka on oikeassa vai onko kukaan, kuka katsoo, että hänen maailmansa on ainoa oikea ja alistaa muut jne jne.

Tie näyttämöltä katsomoon on kivinen ja pitkä. On vaikea nähdä roolinsa läpi, tajuta että se on vain rooli. Ihminen ei voi kehittyä, ennen kuin ymmärtää, että on jotain kehitettävää. Jotkut ovat valmiimpia kuin toiset. Jonkun tie on kivisempi kuin toisen. Totuus kyllä vapauttaa sinut, mutta ensin se suututtaa sinut perusteellisesti.

Jeesuksen tärkein opetus on rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi. Eli toisin päin: jos tarvitset kaiken rakkauden itseesi, ei sitä liikene muille. Tuijotat vain omaan napaasi, etkä näe mitä ympärilläsi tapahtuu. Sinulla on oma näytelmäsi ja teatterisi. Eikä yhtään katsojaa!

Henkisen rauhan ja tasapainon löytäminen opettaa sinua rakastamaan itseäsi ja sitten muita. Sinun ei tarvitse näytellä lavalla vaan voit istua aivan rauhassa katsomossa, kun muiden kuvitellut todellisuudet törmäilevät näyttämöllä.

Juhani Hakala

Miehen kosketus

Espoon kaupunginteatterin kevään 2019 ohjelmisto

Oli taas kevätkauden avajaiset ja piti heti haukkua henkilökunta. Ajattelin tehdä tämän kevätkauden esittelyn niin kuin ennenkin, viran puolesta ja hutaisten, ei liikaa vaivaa. Muta kun se ei onnistu. On niin mielenkiintoinen kevät, että on pakko paneutua kunnolla. Ja se on kyllä henkilökunnan vika.

Olen seurannut teatteria koko sen olemassaolon ajan, kulttuurilautakunnassa ja teatterisäätiön valtuuskunnassa, molemmissa myös puheenjohtajana. Teatteri on tänä aikana edennyt omia vakiintuneita latujaan, tehnyt niin kuin ennenkin: Revontulihallissa kaksi esitystä/vuosi ja vierailuja (joiden taso kyllä laski edellisen johtajan aikana). Jos omat tuotannot menivät hyvin, teatterillakin meni myös taloudellisesti hyvin ja päinvastoin. Oltiin kahden kortin varassa. Onneksi omat tuotannot ovat olleet perinteisesti laatutavaraa.

Nyt on toisin. On tehty yhteistyötä kansainvälisten taiteilijoiden ja kanssa, jäsenillemme on annettu mahdollisuus päästä kertomaan seksikokemuksistaan tai historiankäsityksistään, on keskustelua ja Worskhoppia. Musiikki on tullut voimakkaammin mukaan. Vierailuesitysten kirjo on monipuolistunut. Monet näytelmät pohjautuvat yhteiskunnan todellisuuteen (keväällä: Suomen historia, Miehen kosketus, Dr Nest, Workshop). Mistähän tämä johtuisi? Jonkun miehen kosketuksesta?

Nyt Revontulihallissa on kolme esitystä, yhden sijaan.

Esittelytilausuuden avasi mielisairaalan johtaja (kuvassa), jolla ainoana ei ollut hulluusdiagnoosia – siis näytelmässä Marat/Sade . Markiisi De Saden kosketushan oli tunnetusti aika raju. Muut hullut järjestävät näiden kahden hullun tapaamisen. Näyttämöllä kuulemme syvällisiä keskusteluja, demokratiasta, vallasta ja väkivallasta.

Jokainen varmaan tuntee Andy Warholin nimeltä. Hänestä ei kuitenkaan yleensä tiedetä paljon, mutta hän on läsnä kaikkialla. Hän on taiteen edelläkävijä, luonnehti teatterin johtaja, joka on ohjannut Juhani Nuorvalan oopperan Flash, Flash. Söderblomin kosketus tuntuu näytelmässä. Kyseessä on ainakin teatterin lähihistorian ensimmäinen ooppera Revontulihallissa. Mitään tällaista Espoon teatterissa ei ole ennen nähty. Musiikista vastaavat huippusolistit.

      

Seuraavaksi kuulimme esittelytilaisuudessa Esa Pietilän syvälle mieleen menevää saksofonia (kuva). Kolmas Revontulihallin näytelmä kertoo Suomen historiasta. Petri Tamminen haastatteli viittäsataa 50-85 v ihmistä. Hänen tarkoituksensa on päästä lähelle ihmistä. Siksi myös näyttelijät ovat ihan tavallisia ihmisiä, yli sata haki esiintyjäksi ja 15 valittiin, kuulemma huikea porukka. Esityksessä on musiikkia, tanssia, videoita.

Mutta ennen kuin kerron seuraavasta näytelmästä niin pieni kokemus. Olimme aikanaan Leivonmäellä mökillä muutaman muun lapsiperheen kanssa. Päätimme mennä syömään paikalliseen ravintolaan. Siellä oli meidän lisäksi kaksi paljon alkoholia nähnyttä laitapuolen kulkijaa. Musiikki soi, olihan iltapäivätanssit. Toinen sankari nousi huojuen ylös ja lähti tulemaan kohti. Naisten parvessa syntyi pakokauhu, tuli kiire vessaan ja hoitamaan lapsia. Mies lähestyi ja kumarsi – minulle. Taisi kyllä tämän Miehen kosketus jäädä häneltä saamatta. Tosiasia kuitenkin on, että minulla kesti pitkään, etten olisi kavahtanut miehen kosketusta. Olen kyllä edelleen naisen kanssa naimisissa. Nyt olen, teatterin johtajan sanoin, tajunnut olevani ihminen.

Eino Saaren ohjaama ja tuottama näytelmän Miehen kosketus pohja-aineistona on 150 tunnin haastatteluaineisto, yleensä naiset vastasivat haastattelupyyntöön. Näytelmä perustuu 45 miehen ja 25 asiantutijan haastatteluihin: mitä suomalaiset miehet ajattelevat suhteestaan toisiin miehiin, naisiin, erotiikkaan, väkivaltaan, hellyyteen, isyyteen, ihoon, tietoon.

Tsehovin klassikon Lokin liettualaiset esiintyjät ovat saaneet valtavaa kiitosta ympäri maailman.

Hurraa! Naamioteatteri Familie Flötz on täällä taas. He eivät ole pettäneet. Nyt vuorossa on surumielinen Dr Nest. Näytelmä vie ihmissielun syvimpiin syövereihin. Todelliset neurologiset sairauskertomukset ovat näytelmän inspiraation lähde.

Sittenpä on taas perinteiset Viroviikot. Workshop edustaa uutta lähestymistapaa. Siinäkin katsojat ovat osa näytelmää. Kuinka lyödä naula vasaralla puuhun, kuinka oppia puhumaan, kuinka päästä eroon syyllisyyden aiheuttamasta tuskasta? Absurdin hauska, ja salaviisas esitys etenee niksipirkasta elämän suuriin kysymyksiin. Toinen esitys on englanniksi ja toinen viroksi, ei suomenkielistä tekstitystä.

Cabaret Siperiasta pidän varmasti. Näimme lyhyen videon esityksestä. Tuli mieleen 1920-luvun koomikot. Esityksessä on oma orkesteri. Taiteilijapariskunta Mel ja Max (Virossa hyvin tunnetut klovnit Piip ja Tuut) karkotetaan Tallinnasta Siperiaan v. 1941, koska arvostelivat Stalinin hallintoa. Ennakkoluulojen vuoksi he esiintyvät 1930-luvulla ensin veljeksinä. Myöhemmin he esiintyivät pariskuntana ja olivat äärimmäisen suosittu koko Viron tuntema kabareduo.

Kurbus ja Rööm Kaelikirjakute Elus (Ilot ja surut kirahvin elämässä). Lapsen rikas mielikuvitus ja suurkaupungin todellisuus sosiaalisine ongelmineen linkittyvät Tallinnan kaupunginteatterin koskettavassa esityksessä. Terävä ja tarkkanäköinen kuvaus aikamme mielettömyydestä.

Sandra sai Hesarilta täydet viisi pistettä. Näyttelijä Kaija Pakarisen mukaan kyseessä on alun perin kiitokseksi tilavuokrasta Ruovedellä valmistettu puolen tunnin näytös, lähellä Heidi Könkaan tekstin todellisia tapahtumapaikkoja. Näytelmä kasvoi täysimittaiseksi esitykseksi yleisön vaatimuksesta. Se on monologinäytelmä naisesta, joka jää Sisällissodassa yksin viiden lapsensa kanssa. Puoliso liittyy punakaartiin, appi ammutaan, mutta kovimmat taistelut Sandra käy omassa saunassaan. Kaijan mukaan yhtä tärkeässä osassa hänen kanssaan on Lea Pekkalan sello sekä Merikannon ja J.S. Bachin musiikki.

Myös kevään viimeisestä esityksestä Rosas danst Rosas pidän varmasti. Näimme videon kurinalaisesta neljän tanssijan abstraktista modernista tanssista. Koreografi Anne Teresa De Keersmaeker teki kansainvälisen läpimurtonsa jo vuonna 1983 tällä teoksella. Teosta pidetään postmodernin tanssitaiteen virstanpylväänä ja suunnannäyttäjänä.

Kyllä tuleva teatterin kevät koskettaa kovasti tätä miestä. Paljon parempi, kuin moni muu huonompi kevät.

Juhani Hakala

Ei kulttuuria Espooseen?

Juho Grönholm suunnitteli paljon kansainvälistä kiitosta saaneen Oodin. Hän suunnitteli aikanaan myös Espoon teatteritalon, mutta suunnitelma ei kelvannut kaupungin johdolle. Oodi, Musiikki- ja Finlandiatalot sekä radan varren asuintalot muodostavat arkkitehtonisen kokonaisuuden, jota tukee niiden välissä oleva kaunis puistomainen tila. Kun vielä lisätään Amos Rex, Tanssin talo sekä Arkkitehtuuri ja designmuseo- hankkeet, alkaa muodostua kuva Helsingin kulttuurimyönteisyydestä. Eikä Helsingin kulttuuritarjonta ollut huono ennenkään.

Tapiolassa tyhjä tila on vain rahasatamaton rakennusmaa. Turistit kyselevät, missä se Puutarhakaupunki on. Kymmeneen vuoteen ei kulttuurin investointeihin ole löytynyt rahaa Espoossa. Urheiluinvestoinneissa tapahtuu koko ajan, uutta syntyy. Kuitenkin miesten valtakunnan tason joukkueet tekivät kaupungin korotetuista avustukista huolimatta konkursseja ja putoilevat liigoistaan. Pitää turvautua Helsingin joukkueisiin.

WeeGee Espoon viimeisin kulttuuri-investointi vuodelta 2005. Edellinen isompi investointi oli Kulttuurikeskus vuodelta 1989. Muita ei taida olla. Montakohan uima-, jää-, liikunta-, urheiluhallia on syntynyt samaan aikaan? Jokainen on varmasti tarpeellinen, mutta haen  tasapainoa ja kulttuurin arvostusta.

Sanotaan, ettei Espoossa kulttuuria tarvita, onhan sitä Helsingissä. Mihin Espoo urheilua tarvitsee, onhan sitä Helsingissä? Minusta terve mieli tarvitsee molempia. Ne ovat yhtä tärkeitä.

Teatteritaloa on Espoossa odotettu jo 15 vuotta. Kun eräs asukas teki ehdotuksen Tapiolan uimahallin purkamista ja uudelleen rakentamista, syntyi päätösesitys kahdessa viikossa. Tapiolan kirjasto on vaatinut riittäviä tiloja jo parikymmentä vuotta. Ne voisivat löytyä entisestä uimahallista, joka on osa Suomen kansallismaisemaa. Asukkaat saivat jo suojeltua Kulttuurikeskuksen virkamiesten tuhoamisvimmalta.

P.S. Kun olin Kulttuurilautakunnassa, olimme yksimielinen kulttuurin etujen ajaja yhdessä Kulttuuritoimen kanssa (WeeGee, aluekirjastot, koulujen Kulttuuripolku). Meidän ei tarvinnut äänestellä. Puolueissamme ja budjettineuvotteluissa ajoimme tiukasti kulttuurin etua. Kulttuurin kurjistuva budjetti osoittaa, ettei näin enää tapahdu. Kuitenkin eniten kaupungin imagoa kohottavat ja kiittäviä arvosteluja keräävät Emma, Sinfonietta ja Suomen ainoa kansainvälinen teatteri.

30.12.18

Juhani Hakala
Espoon kulttuurilautakunnan vpj ja pj 1996-2008

Miksi Kulttuurikeskuksen kohtalo kiinnostaa meitä?

“Kaupunginteatteri”-kansiossa on Espoon kaupunginhallituksen ja Museoviraston toisistaan eroavat lausunnot. Museovirasto haluaa suojella Kulttuurikeskusta ympäristöineen (ml Marimekkotalo), kaupunki haluaa päättää itse suojelusta asemakaavoituksen yhteydessä. ELY-keskus tekee lopullisen päätöksen mm näiden lausuntojen pohjalta ennen 15.3.1919. Päätöksestä voi valittaa Ympäristöministeriöön.

Viistonäkymä kaakosta ve1, Arkkitehtitoimisto SARC

Asian yleistä mielenkiintoa lisää myös Heikintorin suojeluhakemus ja esim. yhteys Kulttuuriaukion ympärille tuleviin toimintoihin. Kyseessä on valtakunnallisesti merkittävä alue, jonka suojelusta voi päättää Valtioneuvosto. Kaupungilla on tuhannen taalan paikka nostaa Tapiolan keskuksen menetettyä arkkitehtonista arvostusta.

Miksi me olemme kiinnostuneita Kulttuurikeskuksen suojelusta? Teatterirakennushan on päätetty rakentaa Kulttuurikeskuksen viereen. Kulttuurikeskus oli tarkoitus osittain purkaa ja teatterin aulatilat olisivat tulleet Kulttuurikeskukseen, jonka eteis-, naulakko – ja wc-tilat ovat riittämättömät nykyisillekin saleille. Työväenopiston opetustiloja on siirretty pois Kulttuurikeskuksesta tilan puutteen vuoksi. Maan arvostetuimman musiikkiopiston EMO:n opetustilojen puute on katastrofaalinen. Kulttuurikeskusta ja -aukiota ollaan suunnittelemassa tapahtumakeskukseksi, joka tarvitsee riittävät ja illalla auki olevat ravintolatilat. Tapiolan kirjasto on pitkään hakenut riittäviä toimitiloja. Myös teatteri tarvitsee henkilöstön tilat teatterirakennukseen.

Tapiolan projektinjohtaja Mäkisen mukaan Kulttuurikeskusta olisi purettu sen kauneimmilta , eli Keskusaltaan puolelta ja myös Kulttuuriaukion puolelta, jotta em toiminnot mahtuisivat sinne. Myös Marimekkotalo on ilmoitettu purettavaksi. Nämä laajennuspaineet löytyivät myös päättyneen arkkitehtuurikilpailun ohjeista, joissa ei mainita suojeluhakemusta. Ehdotukset tulevat nähtäville toivottavasti marraskuun lopussa.

Nämä seikat olivat mielessäni kun laadin Kulttuurikeskuksen suojeluhakemuksen Espoon Kulttuuriseuran nimissä. Kun Kulttuurikeskus suojellaan, ainoa tapa tarjota em. toiminnoille riittävät tilat, on rakentaa tilat teatterin yhteyteen maan päälle.

Suojeluhakemuksen historiaa

Kaupunginhallitus (2005), Kulttuurilautakunta (2006) ja kaupunginsuunnittelulautakunta (2014), ja kaupunginhallituksen jaosto (2014) päättivät, että teatteritalo tulee Vesiputoustalon viereiselle tontille. Näistä päätöksistä huolimatta virkamiehet valmistelivat salaa teatterin tiloja Kulttuuritorin alle.

Tämä jälkeen kaupunginhallituksen jaosto on käsitellyt asiaa Tapiolan projektinjohtaja Mäkisen esittelystä. Päätösten perustelut ovat olleet ristiriitaisia ja perustuneet väärille tiedoille. Milloin kaupunkikuvallisesti paras paikka on Vesiputoustalon vieressä, milloin maan alla. Asiantuntijalautakuntaa eli Kulttuurilautakuntaa on kuultu vasta kun lautakunta on vaatinut sitä viime vuonna.

Kaupungin tulee oma-aloitteisesti ja aktiivisesti kertoa rakennus- ja kaavahankkeistaan. Kuntalain mukaan ”Kunnan asukkailla ja palvelujen käyttäjillä on oikeus osallistua ja vaikuttaa kunnan toimintaan. Valtuuston on pidettävä huolta monipuolisista ja vaikuttavista osallistumisen mahdollisuuksista. Osallistumista ja vaikuttamista voidaan edistää erityisesti mm: järjestämällä keskustelu- ja kuulemistilaisuuksia sekä kuntalaisraateja; sekä selvittämällä asukkaiden mielipiteitä ennen päätöksentekoa”. Kulttuurikeskuksen purkamisesta kerrottiin vasta Tapiolan Asukafoorumin ja Killan vaatimuksista, eikä tällöinkään saatu pyynnöistä huolimatta kaupungin johtoa paikalle.

Teatteri on aloitteentekijänä hallintolain tarkoittama asianosainen. Hallintolain mukaan ”Asianosaiselle on ennen asian ratkaisemista varattava tilaisuus lausua mielipiteensä asiasta sekä antaa selityksensä sellaisista vaatimuksista ja selvityksistä, jotka saattavat vaikuttaa asian ratkaisuun.” Tätä mahdollisuutta ei ole tarjottu lupauksista huolimatta.

Kaupunginvaltuustossa pyydettiin virkamiehiltä selvitystä, miksi em päätöksiä ei ole noudatettu ja miksi kaavaa ei ole tuotu valtuuston vahvistettavaksi, ja miksi asukkaita ei ole kuultu. Monesta kaupunginvaltuuston valmisteluun palautuksesta huolimatta virkamiehet kieltäytyivät vastaamasta kysymyksiin.

Kun vielä tuli tietoon Kulttuurikeskuksen purkamistavoitteet, Espoon Kulttuuriseurassa todettiin, että Tapiolan asioihin ei pysty vaikuttamaan lainsäädännön edellyttämällä tavalla Espoossa. Siksi jäi ainoaksi mahdollisuudeksi hakea Kulttuurikeskuksen ja sen ympäristön suojelua. Kulttuuriseura ja Kannatusyhdistys järjestivät hakemuksesta lehdistötilaisuuden.

Asiat saivat yhä hämmästyttävämpi käänteitä. Hakemus ”katosi” Ely-keskuksessa juuri kun kaupunginhallituksen jaosto käsitteli alueen rakentamista. KH:n jaostolle valehdeltiin, ettei tällaista hakemusta ole jätetty. Myös Ely väitti näin. Valitimme asiasta Ympäristöministeriöön. Ely-keskuksen virallisen selityksen mukaan hakemus oli kyllä jätetty, mutta joutui ”vahingossa” suljettuun tilaan. Soitimme Ely:n kirjaajalle heti jaoston kokouksen jälkeen ja kerroimme, että meillä on vastaanottokuitti. Kirjaaja vastasi hyvin vaikeana, että tuossahan se hakemus on ollut hänen pöydällään.

Ely-keskus kieltäytyi myös antamasta lain edellyttämää toimenpidekieltoa hakemuksen käsittelyn ajaksi. Ympäristöministeriö katsoi, että Ely-keskus tulkitsee lakia väärin ja toimenpidekielto annettiin.

Ely-keskuksen ja kaupungin kiinteitä välejä kuvaa hyvin se, että jo samana kesänä Tapiolan projektinjohtajan Mäkisen mukaan Ely ei tule antamaan suojelupäätöstä. Hän väitti myös, että Museovirasto vastusti Vesiputoustalon tonttia. Väite meni Länsiväylän pääkirjoitukseen, josta Julkisen Sana neuvosto huomautti lehteä, varmistuttuaan ensin Museovirastosta, ettei se ollut antanut väitettyä lausuntoa. Arkkitehti Sipinen taas ärtyi Mäkisen väitteestä, että hän olisi antanut Kulttuurikeskuksen purkamisesta lausunnon.

Tekstistä vastaa allekirjoittanut

Juhani Hakala

8.11.2018

Täyttä teatteria

”Se oli täyttä teatteria” sanotaan, kun joku yrittää esittää muuta kuin on. Sanoja tietää, että totuus on toinen. Mutta onko myös teatteri ”täyttä teatteria”, eli onko teatteri aina totuudenmukaista? Näemmekö me Espoossa täyttä teatteria, joka on teatteritaiteellisesti monipuolista niin sisällöltään kuin toteutustavoiltaankin? Havainnot perustuvat kokemuksiini Espoon teatterin näytelmistä.

Näyttelijöistä

En pidä teitä enempää epätietoisuudessa, vaan sanon heti, että Espoon teatteri on ”täyttä teatteria”, koska siellä voi nähdä toteutukseltaan mitä erilaisempia kansainvälisiä esityksiä. Esityskokoelma on maan monipuolisin ja se on fakta. Katsokaa vaikka teatterin tämän syksyn ohjelmaa.

Teatterissamme on myös monipuolisin näyttelijäkunta, koska kaikki näyttelijät ovat vierailijoita. Omissa tuotannoissa heidät on kiinnitetty vain yhteen näytelmään kerrallaan. Tällöin saadaan parhaat vapaana olevat näyttelijät kuhunkin rooliin. He ovat motivoituneita ja kiitollisia kiinnityksestä. He ovat tulleet tekemään NÄYTELMÄÄ. Luonnollisesti teatterin henkilöstökin vaikuttaa näyttelijöiden viihtyisyyteen ja siten motivaatioon. Tulokset puhuvat puolestaan.

Poliitikot ja virkamiehet ovat yrittäneet lopettaa kaupunginteatterin taloudellisen selkärangan eli omat tuotannot. Ne ovat olleet järjestään tuottoisia ja näillä rahoilla pyörivät pitkälti lyhytkestoiset ulkomaiset vierailut. Jos omat tuotannot lopetettaisiin, nousisi kaupungin avustus rajusti.

Näyttelijöitä monenlaisia. Toisessa ulottuvuuden päässä on palkkanäyttelijä, joka käy vain töissä teatterissa, että saisi rahaa mukavaan vapaa-aikaan. Hänet on ehkä ohitettu monissa roolivalinnoissa ja hän on katkera. Hän paahtaa läpi samalla maneerilla näytelmän kuin näytelmän. Arkiminä ja rooliminä ovat hänellä täysin eri asioita. Hän tuskin nauttii näyttelemisestään ja me tuskin nautimme hänestä lavalla. Onneksi näitä näyttelijöitä ei Espoossa ole, koska meillä ei ole vakinaista näyttelijäkuntaa.

Toisessa ääripäässä on luonnenäyttelijä. Yleensä asia ymmärretään niin, että rooli on lähellä näyttelijän omaa luonnetta. Puhun kuitenkin nyt näyttelijästä, joka samaistuu roolihenkilön luonteeseen. Tämä edellyttää paljon tutkimustyötä, ennen esitystä: minkälainen ihminen roolihenkilö on/oli ja erityisesti miksi hän oli sellainen kuin oli. Mitkä tapahtumat kokemukset ovat muovanneet hänen luonnettaan? Aivan samoin hän tekee, jos rooli liittyy johonkin tapahtumaan: mitä oikeasti tapahtui ja miksi ja mitä siitä seurasi. Nämä näyttelijät saattavat valittaa, että rooli vaikuttaa arkielämään. Sen he saavat maksaa tekemästään täydestä teatterista.

Tällainen näyttelijä pääsee lähelle ihmistä, tapahtumaa. Mutta dokumenttia se ei ole, koska näyttelijä ja ohjaaja aina muokkaavat todellisuutta omien kokemustensa ja näkemystensä pohjalta, jopa sitä tarkoittamatta. Esitettäessä asioita Jälkikäteen, se ei ole objektiivista totuutta, mutta jotkut ovat lähempänä totuutta kuin toiset. Aika usein käsikirjoittaja ja ohjaaja tekevät aivan tietoisesti tulkinnan uudesta näkökulmasta, joka voi olla lähempänä totuutta kuin luullaan.

Näytelmistä

Edellä puhuin näytelmistä, jotka perustuvat eläneisiin ihmisiin ja/tai menneisiin tapahtumiin. ”Meidän luokka” on huippuesimerkki tästä kategoriasta. Tapahtumat olivat tosia ja ohjaaja ja jokainen näyttelijä pohti, minkälaisia nämä ihmiset olivat: kohteita vai pettureita. Ihminen revittiin auki. Syyt ja seuraukset tulivat hyvin esiin lähes ihmisiän kestäneen tarkastelujakson aikana.

Monet näytelmät perustuvat nykyhetkeen, siitä ovat Esitystaloudet hyvä esimerkki. Usein tapahtumia kuvataan huumorin avulla. Luodaan hauskoja yhteyksiä asioiden välille. Tai halutaan uusia näkökulmia tuttuihin asioihin. Tai komiikka tulee suoraan tekstistä. Käytetään esim. kieltä, jota käytetään aivan muissa yhteyksissä (esim tietokonemommologia). Tai halutaan ihmisten tajuavan yhteiskunnan epäkohtia. Myös katsojien odotukset, ikä, sukupuoli, taustat jne, vaikuttavat henkilökohtaiseen kokemukseen.

Itse ja moni muukin vanhempi espoolainen oletti, että viimeisin Esitystalous jatkaisi kahden edellisen huumorin avulla Espoon politiikkaa käsitellyttä linjaa. Näinhän ei ollut, mutta arvostelijat ja nuoremmat katsojat pitävät kovasti. Kuitenkin vahva ennakko-oletus vei pohjan katselunautinnoltani, sillä näytelmä oli kyllä hyvin tehty.

Oman luokkansa tulevat muodostamaan ne näytelmät. jotka ennakoivat tulevaisuutta. Uskon näiden tarpeellisten näytelmien lisääntyvän, kun luontoa ja ihmistä uhkaa tuho -siirtyvätkö juhlapuheet käytäntöön.
Mitä pidemmälle tapahtumien tulkinnoissa mennään, sitä enemmän ”totuutta” muokataan. Myös tulkinnan välineet monipuolistuvat: tanssi, musiikki, lavastus, valaistus, videot. Erityisesti tällä alueella kansainväliset vierailumme ovat huikeita.

Coco Chanel-näytelmä toimi pitkälti em. keinon ja oli sinänsä nautittava. Näytelmästä olisi kuitenkin saanut paljon enemmän irti, jos olisi edes vähän tiennyt Cocon elämästä, koska kohtauksilla oli vastineet Cocon elämän historiassa. Hesari oli samaa mieltä.

Kine-esitys taas toimi minusta parhaiten repliikkien ulkopuolella, visuaalisesti ja vetosi alitajuntaan.
Teatteri ja musiikkihan ovat jo vanhoja tuttuja toisilleen ja pikkulinnut ovat kertoneet, että tällä saralla Espoossakin ehkä alkaa tapahtua entistä enemmän. Uuden salin suunnittelussa tämä on otettu huomioon.

Katsojista

Tulkintojen ääripäässä on abstrakti taide. Kehityksen edellytys on, että mielen rajoja kokeillaan. Eihän muuten tiedä missä on raja, joka tulee ylittää. Kuvataiteessa on samoin. Mitä abstraktimpaan suuntaan mennään, sitä vähemmän on ymmärtäjiä ja sitä enemmän katsojan mielikuvitus auttaa katsomisessa.

Kauneus on yhä enemmän katsojan silmässä tai oikeammin päässä. Taide on sitä mitä näet tai ei ole sitä. Tärkeää ei ole mitä näet, vaan se mitä näkemäsi herättää mielessäsi. Moderni taide menee sisälle ihmiseen ja sisältä olemme hyvin erilaisia.

Abstraktisuuden lisääntyessä taide voi herättää erilaisia tuntoja, mielikuva – osa katsojista pitää, osa ei pidä. Sekin on hyvää taidetta, koska se puhuttelee. Ehkä vastenmielisyydenkin tunteen herättäminen on taidetta tunteettomassa maailmassa?

Seuraavat 500 vuotta sisälsi monia tasoja. Eri kriitikot löysivät eri tasoja, jota eivät välttämättä olleet samoja. Yksi näki vain tylsän dekkarin, toiset ihastuivat näytelmän moniin merkityksiin.

Kirjoitin keväällä kuva- ja teatteritaiteiden yhtymäkohdista. Abstrakti kuvataideteos on staattinen, se ei muutu. Abstrakti teatteri on prosessi. Sitä on henkisesti vaikeampi kestää ja ohittaa. Et pääse karkuun, ellet lähde ulos. Ja toisaalta siitä saat myös enemmän, jos mielesi on vastaanottavainen ja mielikuvitus toimii.

Kun taide herättää yhdensuuntaisia tuntoja, niin se puhuttelee kansan kollektiivisia kokemuksia.

Kuluvan syksyn kannatusyhdistyksen jäsenille suunnatut rekrytointihaut tuleviin seksi- ja historianäytelmiin osoittavat, että miehet pitävät historiasta ja naiset seksistä. Se oli fakta, mutta kyllä taitaa olla niin, että paremmalla mielikuvituksella varustetut naiset osaavat nauttia enemmän eri keinon tehdyistä tulkinnoista.

Myös katsojia on monenlaisia. Yksi tykkää dokumentaarisesta historiasta, joku historian tulkinnoista ja syiden selvittelystä, joku uusista näkökulmista, joku haluaa rentoutua ja haluaa huumoria, joku haluaa visuaalisen nautinnon, joku haluaa aivolleen virikettä, joku etsii kauneutta, joku haluaa näytelmän puuttuvan yhteiskunnallisiin epäkohtiin jne jne. Omista aiemmista kokemuksista johtuu, että joku näytelmän puhuttelee, toinen ahdistaa.

Näytelmä on hyvin henkilökohtainen asia. Se puhuttelee eri ihmisiä eri lailla, ihmisen kokemuksista ja luonteesta riippuen. Katsojien reaktioihin vaikuttaa myös hänen myönteiset/kielteiset kokemuksensa näyttelijöistä. Virosta tuli nuoria miehiä temppuilemaan. Minäkin olisin pystynyt tekemään monet ”tempuista”. Esitys oli minusta surkea. Vaan ei muusta yleisöstä. Aplodit olivat mahtavat. Syy oli se, että nuoret miehet olivat hyvin suosittuja Virossa ja katsomo oli täynnä virolaisia. Ehkä heillä oli hyviäkin esityksiä Virossa.

Itse pidän kokeilevasta otteesta. Uudesta tavasta lähestyä ja tulkita asioita. Tämä uusi voi olla näytelmän näkökulma tuttuihin asioihin tai tapa esittää asia näyttämöllä on aivan uusi. Näitä on Espoossa nähty paljon. Ihmissuhdedraamoja en enää jaksa katsoa, ellei ne ole tehty tosi hyvin kuten Espoon kaupunginteatterin Virginia Woolf tai Syyssonaatti.

Juhani Hakala

Onko miljoona passia taidetta?

Otsikon artikkeli on julkaistu Helsingin Sanomissa 2.6.1995 ja liittyi Ateneumin Ars-näyttelyyn. Yksi etukäteen juotu olut vapautti mielikuvituksen lentoon. Eräs taideprofessori kertoo käyttäneensä artikkelia opetuksessaan.

Miksi minä kirjoitan kuvataiteesta teatterin kannatusyhdistyksen sivuille? Haluan Sinulle pienen ajatusharjoituksen. Miten hyvin kuvataidetta koskenut juttuni sopii teatteritaiteeseen? Näen itse paljon yhtymäkohtia.

Espoossa on kolme kansallisesti korkealle arvostettua ja jatkuvasti kehuja saavia instituutioita: Emma, Sinfonietta ja Teatteri. Teatteritalon yhteydessä on puhuttu näiden eri taiteenalojen synergiaeduista – siis muustakin kuin yhteisistä narikoista.

Eri taiteiden lajien lähentyminen näkyy hyvin teatterissa. Daniel Hjort oli hyvä esimerkki siitä, miten videoiden käyttö on lisännyt kuvataiteen mahdollisuuksia. Minusta muurien seinille videoidut kuvat olivat tauluja. Kine-esitys taas toimi minusta parhaiten repliikkien ulkopuolella, visuaalisesti ja vetosi alitajuntaan.

Teatteri ja musiikkihan ovat jo vanhoja tuttuja toisilleen ja pikkulinnut ovat kertoneet, että tällä saralla Espoossakin ehkä alkaa tapahtua entistä enemmän.

Loppuun laitan kevennykseksi pari omakohtaista kokemusta eri taiteenlajeista.

Joten hyvää kesää ja paljon taidenäyttelyitä, kun teatterimmekin lomailee.

 

Onko miljoona passia taidetta?

Ateneumin Ars näyttely herätti paljon ajatuksia siitä, mikä on taidetta ja mikä ei ole. Tehdäänkö sitä yhä enemmän kriitikoille ja muille taiteilijoille?

Onko se taidetta, kun esine sinänsä ei ole taidetta, mutta tekotapa tekee sen taiteeksi? Tekeminen ja prosessit ovat nyt taidetta.

Taide on yhä enemmän aikaan ja paikkaan sidottua. Jos et ole kummassakaan, et ymmärrä taidetta. Eivät kaatuvat kuuset puhuttele puuttomalla alueella asuvaa samoin kuin meitä. Eivät kaatuvat kuuset puhuttele vuosisadan alussa elänyttä, joille luonto oli puhdas ja puita oli tarpeeksi.

Taidetta ei enää voi aina säilyttää museoissa kuten ennen niin että taide-esine puhuisi itse puolestaan. Teoksen ympäristö voi tukea taideteoksen viestiä.

Tulevaisuudessa taidetta pitää selittää entistä enemmän yhteiskunnallisesta tilanteesta lähtien. Niinhän se oli 1800 luvun lopulla ja 1900-luvun alussa suomalaisen taiteenkin osalta, tosin ne taideteokset elävät nykyäänkin vahvaa elämäänsä ilman selityksiä Suomen kansan koettelemuksista. Mistähän johtuu, ettei samanlaista paatosta ole enää suomalaisessa taiteessa?

Ei miljoona passia sinänsä ole taidetta. Teos on jo taidetta, jos lukee selityksen. Pitääkö taidetta yhä enemmän selittää, jotta sitä ymmärtää? Muuten ne olisivat vain miljoona passia. Taulutko eivät enää puhuttele, vaan tarvitsemmeko tulkkia?

Esine ja sen nimi eivät ole taidetta irrallaan toisistaan. Kun ne yhtyvät katsojan päässä, niistä tulee yhdessä taidetta katsojan sisällä.

Kauneus on yhä enemmän katsojan silmässä tai oikeammin päässä. Taide on sitä mitä näet tai ei ole sitä. Tärkeää ei ole mitä näet, vaan se mitä näkemäsi herättää mielessäsi. Moderni taide menee sisälle ihmiseen ja sisältä olemme hyvin erilaisia.

Taideteoksen muotoa ei maallikko useinkaan enää ymmärrä. Sen täytyy olla mielikuvituksessa tai täytyy olla spesialisti ymmärtääkseen. Symboli on viety niin kauas esikuvastaan, että symboliakin pitää selittää. Kaikki mitä on sanottu modernista taide-esineestä, on totta, koska se jättää niin suuren tulkinnanvaran.

Vanhasta taulusta voin kertoa sanoin mitä tunnen. Modernin taide-esineen herättämiä tuntoja en osaa aina sanoin kuvailla. On vain tunne, muisto, kokemus tai mielikuva. Tämä vaatii mielen kouliintumista ja harjaantumista. Onko moderni taide vain eliitin taidetta?

Kun taide-esine herättää yhdensuuntaisia tuntoja, niin se puhuttelee kansan kollektiivisia kokemuksia. Abstraktisuuden lisääntyessä esine voi herättää erilaisia tuntoja – osa katsojista pitää, osa ei pidä. Sekin on hyvää taidetta, koska se puhuttelee.

Mitä pidemmälle todellisuudesta vietyä taidetta, sen vähemmän ymmärtäjiä. Ääripäässä taiteilija on yksin. Mitä eriytyneemmästä kokemuksesta taideteos lähtee, sitä vähemmän on ihmisiä, joilla on samoja kokemuksia ja joita siten taide-esine puhuttelee.

Täytyy tietää, että sekoittimessa on verta, virtsaa ja spermaa. Muuten ei koe sekoitinta vastenmieliseksi, kuten taiteilija haluaa. Noo – todellinen taiteentuntija erottaa ne varmaan toisistaan. Ehkä vastenmielisyyden tunteen herättäminen on taidetta tunteettomassa maailmassa?

Luovatko kriitikot taiteen? Kertovatko he, mitä esine esittää, mitä pitää kokea ja mikä on huonoa ja mikä hyvää taidetta? Kun ei ole enää selkeitä osviittoja hyvästä tai huonosta, on maallikon uskottava arvostelijaa tai sitten itseään. Voiko kriitikko olla oikeassa, jos taideteos herättää eri ihmisissä erilaisia kokemuksia? Kriitikon ja tavallisen katsojan erotta kriitikon koulutukseen ja kokemukseen perustuva parempi tietomäärä, kuvailukyky ja suurempi itseluottamus. Mielikuvitusta on meillä kaikilla.

Modernia taidetta tarvitaan. Kehityksen edellytys on, että rajoja kokeillaan. Eihän muuten tiedä missä on raja, joka tulee ylittää. Tämä koskee kaikkea elämisen arvoista elämää, olipa se liike- tai rakkauselämää.
Omia kokemuksia.

Omia kokemuksia

Näyttelin Alkon näytelmäkerhossa Lysistrateessa, jossa naiset uhkaavat lopettaa sänkyhommat, elleivät miehet lakkaa sotimasta. Meillä oli päällä lyhyet toogat. Kukaan ei oikein kommentoinut minun näyttelemistäni. Siksipä olin kovasti iloinen, kun näyttelijäkaveri sanoi, että vaimo kehui minua. Olin innoissani, ”Mitä hän sanoi?”. ”Sinulla on hyvät sääret”. En ole näytellyt sen jälkeen.

Vanhempani olivat hyvin musiikillisia. Aina kun yritin laulaa, oli tuomio rankka: ”ei se noin mene, et sinä osaa laulaa”. Kuuntelin mielelläni myös klassista musiikkia. ”Laita radio kiinni, et sinä siitä mitään ymmärrä”. Minusta tuli epämusikaalinen – luulin. Aikanaan olin paljon viikonloppukursseilla. Joimme iltaisin kaljaa ja lauloimme. Pyytelin aina kavereilta anteeksi, kun en osaa laulaa, mutta laulan mielelläni. ”Mitä, sinähän laulat hyvin” vastattiin. Niinpä. Musikaalisuus on minussa ja kalja poisti vanhempien luomat estot.

Juhani Hakala

Meidän teatteri

Olipa mahtava Kine-esitys. On todella mukava, että oma teatterimme tarjoaa tällaisia elämyksiä. Näytelmä toimi tosi hyvin myös muulla kuin verbaalisella tasolla. Jos joku Hesan teatteri olisi tällaista tarjonnut, en olisi jaksanut lähteä. Ja eihän ne esitä ulkomaista huipputeatteria.

Teatteri ja kannatusyhdistys ovat järjestäneet taiteilijatapaamisia omien tuotantojen yhteydessä. Ja aina on muistettu kysyä näyttelijöiltä ja ohjaajilta mitä mieltä he ovat Espoon teatterin toimintakonseptista: 2 omaa tuotantoa/v ja vierailuesityksiä – toistaiseksi?

Mielipiteet ovat hyvin yksimieleiset: Espoon konsepti toimii ja on parempi kuin monien laitosteattereiden.
Ensimmäiseksi mainitaan aina, että kun näyttelijät palkataan tuotantokohtaisesti, Espoo saa vapaina olevat parhaat ja näytelmään sopivimmat näyttelijät. He ovat alusta alkaen motivoituneesti mukana, kun keskittyvät yhteen näytelmään kerrallaan. Näytöksiä on sen verran, ettei ainakaan iltaisin muuta ehdi.

Kerrotaan, että seuraava on laitosteattereissa tuttu tarina. Seinältä katsotaan seuraavan näytelmän roolijako. ”Ei taaskaan pääroolia, vain joku mitätön sivurooli”. Näytteleminen on työtä. Näytöksen jälkeen leimataan kortti ja mennään kotiin motivoivempien harrastusten pariin.

Espoossa koko teatterin henkilöstö keskittyy yhteen näytelmään kerrallaan. Helsingin kaupunginteatterissa on tällä hetkellä vajaa 20 esitystä. Tällöin näytelmille yhteisen toimisto-, markkinointi jne henkilöstön, pitää jakautua 20 esityksen kesken. Nämä 20 esitystä vielä kilpailevat toistensa kanssa.

Tästä johtuu, että alan ammattilaiset arvostavat Espoota. Koko teatterin henkilöstö on esityksen valmistelun tukena. Niin kauan kuin muistan, ovat Espoon omat tuotannot onnistuneet hyvin. Toisaalta myös kansainväliset vierailut houkuttelevat teatterialan ihmisiä. Saavat uudenlaisia näkökulmia matkustamatta.

Tietysti Espoon malliin liittyy yksi riski. Kun on vain kaksi omaa tuotantoa vuodessa, niiden pitää menestyä. Tässä suhteessa teatteri on onnistunut hyvin. Jotain korrelaatiota on kuitenkin siinä, että mitä paremmat arvostelut, sitä huonompi myynti. Tällainen tuli mieleen Menneistä 500 vuodesta. Taiteellisesti kunnianhimoinen esitys ei ole aina yleisön mieleen väitti Spedekin – ja myi hyvin.

Yhdessä vaiheessa Espoon kaupunki yritti lopettaa teatterin omat tuotannot. Pieni ongelma vaan on se, että vierailuesitykset kustannetaan osin omilla tuotannoilla. Onneksi kaupunginjohto ja luottamushenkilöt ovat heränneet. Tapiolan taseyksikön toiminta perustui periaatteelle: mitä enemmän tontteja myyt ja mitä tiheämmin rakennat, sitä enemmän taseyksikkö saa tuloja. Luottamushenkilöt ovat kyselleet onko lautakunnilla ollut riittäviä mahdollisuuksia vaikuttaa Tapiolan kehitykseen.

Odotan mielenkiinnolla teatterin uutta strategiaa. Teatterinjohtajan julkiset kannanotot antavat olettaa, että teatterin tuotannot monipuolistuvat. Tämä taas liittyy uuteen teatteritaloon ja sen varustukseen.
Vierailujen ongelma on se, että ne pyörivät vain muutaman päivän. Kun maine kiirii, on esitys jo palannut kotiinsa. Mutta onko Suomessa toista teatteria, jossa voi tutustua eri teattereiden tuotantoihin eri puolilta maapalloa? Tosin edellisen teatterinjohtajan valinnat ovat mielestäni liikaa keskittyneet Suomeen ja naapurimaihin (keväällä 8/10 vierailusta). Taiteellista laiskuutta!

Juhlaviikkojen toiminnanjohtajana teatterinjohtajallamme lienee hyvät kontaktit eri puolille maapalloa. Mies siis paikallaan. Kansainvälisissä tuotannoissa on taivas rajana.

Juhani Hakala

Kiveen se menee teatterikin

Tämä vanha juttu on kirjoitettu pääasiassa siihen aikaan, jolloin teatteria vielä oltiin kaivamassa kokonaan maan alle. Nyt jo uskaltaa muistella näitä katalia aikoja.

“Kivestä se lähtee teatterikin”. Näin luki vuonna 1965 Kulttuurikeskuksen paikalle asetetussa laatassa.  Siinä taisi olla pieni sijamuotovirhe. Siinä pitäisi lukea: “Kiveen se menee teatterikin” eli Kulttuurikeskuksen kallioon.

Tiedättekö muuten, että Espoossa on jo kellariteatteri? En minäkään tiennyt. Tämä kuvaa hyvin sitä, kuinka hyvin kellariin piilotetut teatterit tunnetaan edes omassa kaupungissa. Häpeääkö kaupungin johto teatteriaan?

Juuri siksi kai kellariteatteria on valmisteltu salaa. Eihän sitä kehtaa näyttää ihmiselle jotka ajattelevat. Rekoillekin tulee maan alle ihan omat pysäköintitilat, mutta ei työtiloja henkilökunnalle

Kaupunginhallituksen jaoston mukaan paras teatterin paikka vuonna 2014 kaupunkikuvallisesti ja arkkitehtonisesti oli Vesiputoustalon vieressä. Seuraavan vuonna jaosto päätti, että aivan samoista syistä paras teatterin paikka on maan alla – poissa silmistä. Virkamiehet  perustelivat maanalaista ratkaisua sillä, ettei tarvitse rakentaa komeita ulkoseiniä. Jotkut taas haluavat teatteritaloa juuri niiden vuoksi.

Espoossa on tapana, että luottamushenkilöiden annetaan puuhastella mieleisissään puuhissa, jotta virkamiehet saisivat työrauhan. Säätiöthän on heidän mielestään perustettu juuri sitä varten. Virkamiehet katsovat, että halvimmalla teatteri tulee, kun teatteria tehdään virka-aikana ilmoittamatta siitä kellekään.

Espoossa kaupunki tekee yhteistyötä vain itsensä kanssa.

Haluammeko me korkeaprofiilisen teatterin vai konservatorio-, kirjasto-, kulttuuritalo-, työväenopistonäyttämön? Helmisen Jussi suosittelee, että Kansainvälinen teatteri voitaisiin myytäisiin Kansallisteatterille, onhan se jo ostanut Lillanin, Areenan ja Peacockin.

Arkkitehti Sipisen ja museoviraston iloksi kulttuuriaukiolle tulee iso ja korkea kuutio, joka peittää kulttuurikeskuksen fasadin. Nimeksi tulee “Espoon kulttuurin hautapaasi”. Nimen keksivät viereisiä jalkapallokenttiä käyttävä Mäkelän ja Isotalon jengit.

Lainataanpa vielä Helmisen Jussin mielikuvituksen lentoa. Hänen mukaansa uuden teatteritalon pitää olla Vauuuuu arkkitehtuuria. Oheistoimintoina hän esitti mm. kesä-, katu-, tori- ym teatteria ja sirkustelttoja teatteritorille, teatterin tornin käyttöä kiipeilyseinänä ja sen katto olisi lintujen tähystystorni. Talvella teatterin torni toimisi pulkkamäkenä ja piha luistelukenttänä, filmejä luistelijoille heijastettaisiin teatteritorniin.

Virkamiesten mukaan Vesiputoustalon viereen teatterin tontille rakennettava asuintalo tuo kaupungille 20 miljoonaa euroa. Teatterille taas sanottiin, että sama tontti on niin savista, ettei sinne voi rakentaa teatteria. Lopuista viidestä vieressä olevasta rakennettavasta  asuintalosta saatavat 100 milj. euroa menee ylempien virkamiesten palkankorotuksiin ja Espoon konkurssikypsien urheiluyritysten tukemiseen. Ne kun putoilee koko ajan liigoistaan. Naisten urheilulla Espoossa on aivan päinvastainen suunta. Ilman kaupungin tukia.

Teatterin ensimmäinen esitys oli “Toivottu sininen ranta”.  Sen innoittamana säätiö ajoi teatteritaloa rantaan Länsiväylän varteen. Rannalle olisi rakennettu toivottu sininen teatterikylpylätoteemi.

Teatteritaloa on vaadittu nyt eikä heti. Valtuuskuntakin otti vuonna 2002 tosi tiukkaa kantaa: “Valtuuskunta keskusteli teatteritalosta ja totesi, että on tärkeää, että teatteritalo saadaan.”

Teatteria esitettiin myös Suurpeltoon. Onhan se aivan sama, tuleeko teatteri pellolle vai kellariin.

Kulttuurijohtaja Dolivo veti 2000-luvulla onnistuneesti eläkkeeseensä asti teatterintalon estoprojekteja. Vt toimialajohtaja Sampo Suihko jatkoi kiitettävästi tätä linjaa

Kaupungille jätetyssä adressissa oli 7258 nimeä teatteritalon puolesta. Tämä on 0,37 % Espoon väestöstä ja 100 % kulttuuria arvostavista espoolaisista.

Satu

Sitten pieni satu. Olipa kerran valto nimeltään ei Tapio- vaan Anttila. Tämän valtion nimi tulee valtion kuninkaasta Antista, ei konkurssiin menneestä tavarataloketjusta, vaikka kyllä sekin symboliikasta käy.. Antilla meni oikein hyvin. Hieman häntä harmitti, kun hänen valtionsa kehitystä haittasi kolme asiaa: asukkaat, asiakkaat ja asiantuntijat (yleensä professoreita). Ilman heitä Antti voisi toteuttaa kulttuuri-ihannettaan: betoni on kaunista. Ja mitä enemmän sitä on, sitä kauniimpaa. Radiossa sanottiin, että Tapiola on pahempi kuin Kouvolan keskustan betonikolossit. Se on Antista ollut paras kiitos hänen työlleen.

Kuningas Antti oli käynyt Venäjällä Kyberopissa. Hän oli hyvä disinformaation jakamisessa. Esimerkiksi hän päästi Someen uutisen että Museovirasto ja Sipinen haluavat teatterin maan alle. Ja Länsiväylän eläkkeelle jäänyt päätoimittaja jakoi kiitettävästi tätä disnformaatiota lehdessään. Julkisen Sanan neuvostokin otti kantaa Länsiväylän pääkirjoitukseen.Pääkirjoitaja  piti huolen, ettei muuta informaatiota jaeta lehdessä. Eipä saatu Heikin kanssa enää teatterijuttujamme läpi.

Tapiolan kuningaskunta kuului liittovaltioon nimeltä Espoo. Antin ongelma oli ollut, että tämä liittovaltio sotkeutuu koko ajan hänen asioihinsa ja pyytää kaiken maailman selvityksiä. Erityisesti Antti vihasi Kaupunginvaltuuston kokouksia. Valtuutetut  eivät todellakaan tajua mitä ne puhuu ja päättää. Mitä se valtuutetuille kuuluu, jos Antti jättää noudattamatta Kaupunginhallituksen, sen jaoston ja Kulttuurilautakunnan päätöksiä sekä Kaupunginsuunnittelulautakunnan vahvistamaa kaavaa.

Onneksi yhteistyö Ely-keskuksen kanssa toimii. Se myönsi  kadottaneensa kulttuurikeskuksen suojeluhakemuksen siksi ajaksi, kun kulttuurikeskuksen purkamisesta päätettiin. Länsiväylässä kuningas Antti jo kertoikin, mitäEly-keskus tulee päättämään.

Jussin ajatuksia

Edellisen teatterin johtajan Jussi Helmisen mukaan “Teatterin arkkitehtuuri on voimakkain tekijä ohjelmistoa valittaessa. Jos rakennus ei houkuttele, on tehtävä houkuttelevaa ohjelmistoa – usein tämä tulkitaan kepeäksi ja kaupalliseksi. Taiteellisia riskejä on vaikeampi kääntää voitoksi vaatimattomassa tilassa maan alla. Kun sirkus tulee kaupunkiin, se pystyttää telttansa keskeiselle ja näkyvälle paikalle missä ihmiset ovat.“

Ilman Jussin jälkeistä teatterinjohtajaa meillä olisi jo teatteritalo kohta valmis. Thibblin ajoi voimakkaasti maan alaista ratkaisua, vastoin poliittisia ja säätiön hallituksen päätöksiä. Perusteena oli liian suuri riski. Eikös se riipu teatterin tuotantojen tasosta?

Helmisen Jussi keräsi kovasti tilastoja. Niiden mukaan teatterin osuus Espoon kulttuurimenoista on laskenut vuoden 1991 11,2 %:sta 2,6 %:iin vuonna 2008. Espoon kaupunginapua teatterille oli 5,9 €/asukas, kun 25 pienemmän kaupungin tuki oli keksimäärin 25,2 €/asukas. Eläköön jalkapallo. Suhteellisesti vähiten Suomessa teatteriinsa panostaa korkeasti koulutettu Espoo.

Ei Espoo teatteria tarvitse, onhan niitä Helsingissä? Eihän Espoo sitten tarvitse jalkapallokenttiäkään, onhan niitä Helsingissä? Miksi meillä on Espoon Blues? Tai Honka? Onhan Helsingissä parempia joukkueita?

Vaikuttajia ja näytelmiä

Vuonna 2007 tavattiin kulttuuriministeri. Kaupungin johtoa kirveli erityisesti ministerille annetun muistion kohta, jossa teatterilaissa Espoon teatteri rinnastettaisiin Tampereen Työväenteatteriin. On se vaan kumma, kun politiikka tunkee joka paikkaan. Samalla muutettiin Espoon Työväenopistonkin nimi epäpoliittiseksi Omniaksi.

Teatteriin kutsuttiin kovasti päättäjiä, jotta teatteritaloasiaa saataisiin eteenpäin. Jussi oli valinnut näytelmätkin hyvin sopivasti.

“Vähän niin kuin Alaskassa” olisi ehkä paras kuvaus säätiön ja kaupungin väleistä. Säätiön puheenjohtajaan varmaan viitataan näytelmässä “Profeetan valitus” vai olisiko “Raivokabaree” osuvampi ilmaus.  “Piilopaikka” esitettiin Revontulihallissa, mutta uusintaesitys tulee maanalaiseen teatteriin.

“Myöhästynyt hääyö” -esityksen jälkeen hanketta esiteltiin valtuutetuille. “Perheistä pahin” – ei siis kun ”parhain” näytöksen oli kutsuttu kaupungin  virkamiesjohto. Uudet valtuutetut kutsuttiin katsomaan esitystä “Toisen ääni”.

Olikohan se Martonin aikana, kun esitettiin näytelmä “Murtunut nainen” ja Tytti Oittisen aikana “Virtahepo olohuoneessa”. Molierein “Luulosairasta” ei estetty Helmisen aikana, ”Ihmisvihaaja” kuitenkin esitettiin, sanoo Jussi itse.

“Avoimien ovien päivä” kyllä esitettiin, vaikkei omia ovia ollutkaan. Teatterin käyttöpäällikkö on luvannut järjestää allekirjoittaneelle vierailunäytännön nimeltä “Idiootti”. Espoon virkamiesten talopaikkavalintoja kuvaisi ehkä “Leiri maailman laidalla” tai “Katvealueelle”.

Kun teatterin alkua kuvasi Alaskan kylmyys, niin viimeaikojen talokiistaa kuvaa “Sainks Mä”.

Muuten teatteri on vastuussa kaupungin johtavien virkamiesten terveydestä. Aina kun heidän piti tulla teatterin tilaisuuksiin, he sairastuivat.

Juhani Hakala

 

 

 

 

 

 

 

© 2019 Espoon kaupunginteatterin kannatusyhdistys — Powered by WordPress

Theme by Anders NorenYlös ↑