Espoon kaupunginteatterin kannatusyhdistys

Category

Blogi

Syksyn esitykset

Otetaanpa aluksi teatterin oma tuotanto Paavo Westerbergin ohjaama kantaesitys ”Seuraavat 500 vuotta”. Näytelmä on kiihkeä trilleri, joka käsittelee luterilaista elämänvalhetta, perisyntiä ja syyllisyyttä, elämätöntä ja elettyä elämää. Se on moderni jännitysnäytelmä. Samalla se in kolmen henkilön välinen ankara draama, joka aukeaa vähitellen ja tarjoaa yllätyksiä ja hurjia käänteitä loppuun asti.

Ohjaaja Paavo Westerbergin mukaan hän mietti näytelmää kirjoittaessaan ja varmaan ohjatessaankin miten elää hyvää elämää olematta paskiainen. Näytelmä tutkii Luterilaisuutta ja sitä miten Luther kääntäessään muutti Raamatun alkuperäistä sanomaa ja miten tämä muutos näkyy vielä nykypäivässä. Kyseessä on kriittinen matka uskonnon rajoittamaan elämään.

Seurasin näytelmän harjoituksia. Aivan hurjaa intensiteettiä, raivoa, tuskaa. Eero Aho, Ria Kataja, ja Carl-Kristian Rundman olivat sanan mukaisesti toistensa kimpussa. Jää kysymään kestääkö intensiteetti läpi koko näytelmän. Uskon kuitenkin, että ”yllätykset ja hurjat käänteet” takaavat intensiteetin myös yleisössä.

Ja muistattehan, että ihan ”Pienellä eläimellä” – Nasulla (Seela Sella) on vielä Teille kerrottavaa. Suosikkini on kyllä hänen kaverinsa, jolla on hyvin, hyvin pienet aivot.  Esitysajat löytyvät teatterin www-sivuilta.

Uutta suomenruotsalaista draamaa ja myös Kantaesitys on ”De Langerhanska öarna – sisäiset saaret”. Näyttelijöinä ovat siskokset Stina ja Ylva Ekblad (kumpikohan oli Wallanderin kuolemansyyntutkija). Näytelmä on tehty yhteistyössä helsinkiläisen Klockrikteaterin kanssa.  28.9 on taiteilijatapaaminen esityksen jälkeen.

Näytelmä on leikkisä dysotopia – Täh. (Wikipedia: Dystopia on tulevaisuuden epätoivottava yhteiskunta.[1] Termi on tarkoitettu utopian vastakohdaksi, ja sillä viitataan usein kuvitteelliseen lähitulevaisuuden yhteiskuntaan, jonka odotetaan syntyvän vallitsevien yhteiskunnallisten kehityssuuntien kiihtyessä huippuunsa. Tyypillisesti tuloksena on ihmisarvoa loukkaava sortoyhteiskunta tai nykyisin myös ekologisen katastrofin kokenut maailma.) Aha.

Sisäisen tarkoituksen menettäminen tuo siskokset yhteen. Susanne Ringell kirjoitti näytelmän juuri Ekbladeille. Näytelmä on runollinen draama ihmisenä olemisesta, annettujen totuuksien ja sääntöjen vastustamisesta, unelmista ja kaipuusta.

Tuttu teatteri Siperia Tampereelta tuo katsottavaksemme näytelmän: ”Eikä kukaan meitä enää etsi.” Yleisö on tykännyt ja arvostelijat kiittäneet. Siis se on mahdollista, että molemmat tykkää.

Mitä yksi ihminen voi tehdä, kun ilmaston muutos tuhoaa koko maapallon?  Onko luomu ja kierrätyspuuhastelu vain omantunnon viherpesua? Minkälainen perintö jää tuleville sukupolville? Kanttaako tällaiseen maailmaan tehdä isää lapsia? Ja mitä tästä kaikesta ajattelee jään sulamaista seuraava jääkarhu? Ja tämä kaikki huumorilla ja lohdullisesti.

Living with the lights on” on The Royal Shakespeare Companyn näyttelijän Mark Lockyerin omakohtaisiin kokemuksiin liittyvä monologi. Martk kadotti itsensä ja itsekontrollinsa ja kykynsä harjoittaa ammattiaan. Joka päivä oli tasapainoilua rotkon reunalla ja taistelua pimeyttä vastaan. Hurja, hauska ja liikuttavakin monologi antaa kasvot mielen sairauksille. Kyseessä on varmaan myös selviytymistarina, koska  Mark itse esittää monologin elämästään.

Tiedättekö muuten mikä erottaa Turun kulttuurista? Lohjanharju. Toimistokomediaa turkulaisittain: Linnateatterin Lars von Trierin kirjoittamassa ”Pomo” –näytelmässä palkataan näyttelijä tärkeään liiketapaamiseen.  Mutta näyttelijä jääkin kuvioihin ja pian firmaa johtaa mies, jonka ansiosta porukas sählätä niinpal hirviäst ja iha ihmeellisel taval! Valepomona häärii Mikko Nousiainen.

Kulunka Teatteri Baskimaasta ei espoolaisille teatterin ystäville esittelyä kaipaa. Nyt on vuorossa ”Solitudes”.  Sanattoman naamiotarinan päähenkilö on vanha mies, joka ei halua taipua muiden ihmisten hänelle asettamiin raameihin. Rutiineistaan, nautinnoistaan, pienistä iloa tuottavista asioista joita muut eivät ymmärrä. Ylpeydestään ja omanarvon tunnostaan.

Näyttelijä Riku J. Korhonen ja ohjaaja Sakari Kirjavainen kertoivat teatterin syksyn esittelytilaisuudessa näytelmästä ”Isän jälki”, Kollaan kenttäpapin tarina. ”Kollaa kesti entä me?”.  Näytelmässä seurataan monologina mieheksi kasvamisen vaiheita 100 vuotiaassa Suomessa kenttäpappi Jorma Heiskasen tarinan kautta. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan heti Talvisodan jälkeen. Hän katosi Jatkosodan alussa.

 

Teatterin Johtaja

Meillä on taas Teatterin Johtaja Erik Söderblom, jolla on näkemyksiä ja visioita Espoon teatterin tulevaisuudesta. Teatterilla on oma nyt tahto. Vielä vähän aikaa sitten teatterin tahto oli virkamiesten tahto. Muuten meillä olisi oma teatteritalo pian jo valmis, kun kaikki tarvittavat päätökset oli tehty. Ja niitähän virkamiehet eivät ole noudattaneet. Ja luottamushenkilöt hyväksyivät ylikävelynsä.

Nyt uusi teatteritalo nähdään haasteena, ei uhkana.

Teatteritalo on nousemassa/laskemassa kulttuurikeskuksen viereen. Se kai nyt on pakko hyväksyä. Säätiökin näin ajattelee. Mutta mitä ajattelee virkamies? Kulttuurikeskuksen suojeluhakemuksen laatineena olen hieman jäävi, mutta sanon kuitenkin. Kulttuurikeskus tullaan suojelemaan ja kirjaston laajennus ulkoseiniä repimällä ei onnistu. Siitä nousisi valtava haloo. Järkevintä olisi siirtää kirjasto teatterirakennuksen yhteyteen ja Kulttuurikeskuksen tilanahtaus on ratkaistu. Ja vielä kunnon ravintolatila väliaika- ja muuhun tarjoiluun.

Tuntuu vain, että Espoossa kaupungin toimialat tappelevat keskenään ja asukas kärsii. Teatteritaloasiassa Tekninen toimi on kävellyt Kulttuuritoimen mennen tullen. Tekninen toimi lopettaisi teatterin oman tuotannon, jolla kustannetaan kansainväliset vierailut. Eli kannattava toiminta tulisi lopettaa ja Kulttuuritoimen olisi lisättävä teatterin avustuksia.

Mitäpä Erik ajattelee uudesta talosta? Hänen mukaansa maailmalla olisi tarjolla valtavasti korkeatasoista kansainvälistä tarjontaa, jota ei voida tuoda maahan, kun puuttuu 500-600 hengen katsomo. Erikin mukaan Euroopassa on jo väritelkkari, koska Suomessa? Mutta toisaalta katsomon pitää olla sellainen, että se joustaa myös muuhun toimintaan, vaikka erilaisiin festivaaleihin. Myös kansainvälisiä ja kotimaisia yhteistuotantoja suositaan.

Kysyin Espoopäivän tapahtumassa Erikiltä teatterin linjattomuudesta, josta itsekin olen moittinut. Minulle on vastattu, etä mikä linja, miten se voi muodostua, kun on vain kaksi näytelmää vuodessa. Erik oli eri mieltä. YES!

Strategia, linja tullaan luomaan syksyn kuluessa yhdessä henkilöstön kanssa.  Omia tuotantoja ei tarvitse olla vain kahta. Teatterin johtaja on laivan kapteeni, henkilökunta on miehistö tai siis naisisto (ei ihan Ship of Fools). Yleisö matkustaa laivalla. Laivan kulun määrää tuuli.  Hyvä kapteeni osaa haistella tuulia ja vie laivan sinne missä on parhaimmat tuulet. Mutta matkustajat ja henkilökunta pitkästyvät, jos mennään vain tasaisesti yhteen suuntaan. Joskus tarvitaan vastatuulta, luovintataitoja (kyseessä on purjehdustermi). Hyrskyt saavat välillä lyödä laidan yli. Se pitää henkilökunnan ja matkustajat valppaina. Mutta iso laiva ei käänny itsestään. Tarvitaan ”kevytrakenteinen tehonyrkki” – Espoon teatteri. Pääkaupungin kasvava englannin kielinen väestökin tarvitsee oman teatterin.

Erikin mukaan Espoon kaupunginteatteri on rajattomien mahdollisuuksien teatteri. Se on maan teattereista ainoa, joka voi kohdentaa sisältötoimintaan enemmän  resursseja kuin ns kiinteisiin kuluihin. Jopa niin, että valtionapu-uudistuksessa suositaan kevyen rakenteen teattereita. Espoon teatterin talous on kunnossa ja sillä on hyvä henkilökunta.

Kuvassa on  ”Seuraavat 500 vuotta” esityksen pienoismalli

Viime vuosien omat tuotannot ovat olleet tuottoisia. Mutta kansainväliset vierailut ovat kyllä lässähtäneet esimerkkinä tämä kevät. Se puoli kaipaa driveä ja sitähän Erik lupaa. Hänen käden jälkensä alkaa näkyä vuoden päästä.

Se mistä kovasti pidän, Erik ei ole kaavoihin kangistunut. Entisenä muusikkona hän haluaa ylittää rajoja taidemuodon sisällä ja niiden välillä. Vaviskaa espoolaiset, mikään ei enää ole pyhää.  Meillä on kansallisella tasolla arvostettu taidemuseo, orkesteri ja teatteri. Espoon päättäjät vaan tätä eivät ymmärrä. Montakohan huipputason urheiluseuraa pitää mennä konkurssiin, ennen kuin rahaa kulttuurille alkaa tihkua enemmän.

Lahti – kulttuurikaupunki

Kävimme katsomassa Lahdessa Harmony Sistersiä. Mutta enemmän minuun teki vaikutuksen Lahden kulttuuritarjonta ja erityisesti palkitut kulttuurirakennukset: Kaupunginteatteri ja Sibeliustalo. Kaupunginteatterin vieressä oleva kirjasto tuntui kovasti kauniilta ja kotoiselta, onhan se Arto Sipisen käsialaa. Espoohan haluaa tuhota Sipisen kulttuurikeskuksen. Ei taulua eikä patsastakaan voi muuttaa ilman taiteilijan lupaa.

Lahden kaupunginteatteri on saanut vuoden betonirakennepalkinnon. Teatteritalon pääsuunnittelija oli arkkitehtitoimisto Pekka Salminen Ky. Kalusteet on suunnitellut Yrjö Kukkapuro ja tekstiilit Irma Kukkasjärvi. Rakennusmateriaaleina on käytetty betonia, lasia, terästä, betonitiiltä, koivua ja Lapin marmoria. Sibeliustalo nimettiin puurakentamisen lippulaivaksi, joka valmistuessaan oli Suomen suurin julkinen puurakennus sataan vuoteen.

Teatteritalo näyttää siltä, että rakennus ei ole kalliisti rakennettu, paljaita betonipintoja, minusta silti monimuotoinen ja kaunis. Pidin erityisesti avoimesta tilasta talon ympärillä. Taide vaatii tilaa. Sisääntulon värikkäät tukipilarit loivat kivaa tunnelmaa. Isojen ikkunoiden vuoksi tila jatkui sisältä ulos. Sipisen kirjasto täydentää vieressä mukavasti teatteria.

Erityisesti pidin teatterin monitasoisesta lämpiötilasta. Samanaikaisesti saattoi nähdä kolme yleisötasoa. Myyntipisteet oli ripoteltu eri puolille lämpiötä. Jäi mukava vaikutelma, jota Harmonyt Sisters ei pystynyt tuhoamaan.

Samaa tasoa on Lahden teatterin kannatusyhdistyksen toiminnan aktiivisuus. Espoota yli  puolet pienemmässä kaupungissa kannatusyhdistyksessä on sata jäsentä enemmän. 120 vapaehtoista ja 5 palkattua kannatusyhdistyksen henkilöä hoitavat teatterin tarjoilun. Vierailuja muihin teattereihin tehdään 10 vuodessa. Hekin taistelivat 30 vuotta oman teatteritalon puolesta ja voittivat! Yhdistys on 70 vuotias.

Espoo ei pääse lähellekään Lahden kulttuuritarjontaa: 5 valtakunnallista museota. Kaupunginteatterissa ja Sibeliustalossa on 180 000 kävijää vuodessa (Espoon kaupunginteatterissa 30 000 kävijää).

Kun Espooseen ajetaan maanalaista teatteritilaa, niin kysyin yhdeltä tutulta Lahden teatterissa, että miltä tuntusi työskennellä maanalaisessa teatterissa. Hän ei halunnut missään nimessä yleisö- ja työtiloja maan alle. Kysyin eikö maanpäällinen teatteri ole taloudellinen riski. ”Ei ole” hän sanoi: ”Se on haaste. Täytyy pitää tarjonta niin monipuolisena ja korkeatasoisena, että kannattavuus säilyy”. Lahden teatterissa on lähes kolme kertaa enemmän kävijöitä kuin Espoossa.

”Haasteet lisäävät luovuutta ja innovaatioita” sanoi ystäväni. Vuoden 2015 alusta Lahden teatterissa käynnistyi uusi toimintamuoto Avoin näyttämö eli Avolava, jonka toiminta koostuu matalan kynnyksen osallistumismahdollisuuksista, erilaisista tavoista tutustua teatteriin sekä monipuolisista keinoista tuottaa sisältöjä teatterin esityksiin.

Espoon Teatterisäätiö, Kannatusyhdistys, tapiolalaiset (kahdessa asukastilaisuudessa) kaupunginhallitus (2005), kulttuurilautakunta (2006), Tapiolan projektipäällikkö Mäkinen videolla (2011) kaupunginsuunnittelulautakunta (2014) ja kaupunginhallituksen jaosto (2014) ja Espoon taiteilijat, eli yksinkertaisesti Espoon kulttuuri- ja teatteriväet ovat yksimielisesti todenneet, että arkkitehtonisesti ja kaupunkikuvallisesti ehdottomasti paras paikka teatterille on Vesiputoustalon vieressä.

Espoon maanalaisen vaihtoehdon kannattajat tuntuvat kovasti hupenevan, oikein kukaan virkamiehistä ei halua ottaa vastuuta keskushallinnossa. Sivistystoimen mukaan kyseessä on Teknisen toimen hankkeesta. Vastuunpakoilu on hyvin ymmärrettävää, koska valmistelussa ei ole noudatettu Kuntalakia (asukkaiden ja teatterisäätiön kuuleminen).

Tutun näköinen talo?

P.S Kerroin bussissa Espoolaislahtelaisen kulttuuritarinan. Tapiola Sinfonietta soitti peräkkäin Sibelius- ja Finlandiataloissa. Kysyin konserttimestari Tero Latvalalta missä oli mukavin soittaa. ”Finlandiatalossa” hän vastasi. Olin vähän ihmeissäni, kun Sibeliustalossa on todella korkeatasoinen ja tarkka akustiikka. ”Juuri sen vuoksi. Virheet kuuluu” sanoi Tero.

Kun heidän piti palata Tapiolasaliin, meinasi Sinfonietta mennä lakkoon salin huonon akustiikan vuoksi. Sitä on pitänyt korjata sähköisesti jo pitkään, mutta mitään ei ole saatu aikaan. Vaikka Sinfonietta saa koko ajan huippuarvosteluja Helsingin Sanomissa, ei kaupungin johto halua suoda sille arvoistaan esiintymistilaa. Soittajat eivät edes kuule toisiaan. On siinä hankala soittaa yhdessä.

Konkurssiin meneville urheiluseuroille kyllä löytyy budjetoimatonta kaupungin rahaa. Ja joka tuettu seura putoaa sarjastaan. Tällä hetkellä Espoon imagoa nostavat eniten Emma, Sinfonetta ja teatteri. Tosin ikävä sanoa, mutta aivan kansainvälistä huippua ei ole nähty teatterissa kuten aiemmin.

Juhani Hakala

Kulttuurikeskus on taideteos

Juselius, Kopra ja Vaara kirjoittavat (LV 22.2.17) miten kulttuuriaukiolle rakennettava ruma kuutiomainen teatteritorni tuo tapahtumia aukiolle. Mihinkähän ne mahtuvat, kun rakennelma täyttää torin? Mihinköhän mahtuu teatterin henkilöstö, kun kulttuurikeskus on jo nyt ääriään myöten täynnä? Kahvila ei pysty palvelemaan edes nykyisäkään asiakkaita. Eteinen toimii ravintolatilana esitysten aikana.

Suojelluksi haettu Kulttuurikeskus tullaan purkamaan Keskusaltaan puolelta. ja sijoittamaan kirjaston maan alle. Tämä kunnioittaa kirjoittajien mukaan keskuksen ”kulttuurihistoriallisia ja rakennustaiteellisia arvoja”. Kaupunginhallitus (2005), Kulttuurilautakunta (2006), projektipäällikkö Mäkinen (2011), kaupunginhallituksen jaosto (2014) ja kaupunginsuunnittelulautakunta (2014), pitivät Vesiputoustalon viereistä tonttia ehdottomasti kulttuurihistoriallisesti ja rakennustaiteellisesti parhaana.

Tapiolan asukkaat (Asukasfoorumi ja Tapiolan Killan kokous keväällä 2016) katsoivat että Kulttuurikeskusta ja sen ympäristöä ei saa tuhota. Kulttuurikeskus on taideteos, jota ei saa muuttaa ilman arkkitehdin lupaa. Samaa ovat sanoneet adressein 200 taiteilijaa ja 8000 tapiolalaista.

Teatterin valmistelu on ollut Kuntalain vastaisesti täysin salaista jopa teatterisäätiölle, jonka käyttöön talo tulee.

Juhani Hakala

Julkaistu Länsiväylässä 11-12.3.17

Äidinmaa – musikaali?!

Anteeksi, anteeksi. Minä en pidä musikaaleista.

Syksyn ”Meidän luokka” näytelmä oli mahtava ja sai kovasti kiitosta. Se vei syvälle ihmisyyteen. Ja sitten – hyvä luoja –
musikaali!

Vähän samoja aatoksia tuntuu olevan käsiohjelmassa käsikirjoittaja Annina Enckellillä jutussa Musikaali! ”Musikaalia pidetään epä-älyllisenä ja pinnallisena liukuhihnatuotteena, joka vie katsojan ajatukset pois korkeimmista asioista” Just, niinhän minäkin ajattelen.

Siis pyydän anteeksi, että suhtauduin ennakkoon varauksella Äidin maahan. En pyydä anteeksi sitä, etten pidä musikaaleista.

Äidinmaa

Äidin maa ei ollut hömppää, vaan aitoa asiaa. Mukavia melodioita, hyviä laulajia, hyvä teksti ja ohjaus. Viimeistelty esitys. ”Melodraaman peloton naivius, musiikille antautuminen” kirjoitti Annina. Aivan.

Se oli kertomus vahvoista naisista, joiden harteilla kotirintama lepäsi. Hetkinen – vahvoista?

Vahvojahan olivat tehtailijaa esittänyt Puntti Valtonen sekä Pirkko Mannolan äitiä esittänyt Laura Voutilainen. Vahvoja siinä mielessä, että he alistivat muita ihmisiä. Kumpikin näki sodan hyvänä, koska se lisäsi mustaa kauppaa. ”Onneksi ollaan sodassa”. Sodan kärsimykset eivät heitä liikuttaneet. ”Sota muuttuu sairaudeksi, rahan himoksi”. Onko se vahvuutta? He olivat onnettomia ihmisiä, jotka suojasivat itseään muiden alistamisella.

Vahvin oli kuitenkin Anni (Jennie von Storbacka v. 1939 ja Pirkko Mannola 1989). Hän oli henkisesti vahva. Hän pystyi katkomaan siteensä ja elämään omaa elämäänsä.  Vaatimattomat ovat vahvoja. He kestävät, koska eivät koe menettävänsä.

Myös ennakkoon suhtauduin varauksella musikaalin musiikkiin: pliisuja säveliä ja tunnetta tihkuvia mitään sanomattomia sanoja. Väärin taas. Sanoitukset olivat iskeviä ja sävelmät mukaansa vieviä, koska olivat vaihtelevia. Erityisesti pidin Jennie von Storbackan ja Laura Voutilaisen äänistä.

Joitain herkkupaloja: ”Hesalaiset ovat tyhmiä ja leuhkoja”. Mikään ei tunnu muuttuvan! Yksi henkilö oli turkkilaislähtöinen Ali, jota rasistisesti kutsuttiin ”Ali-ihmiseksi” jo 1930-luvulla. Mikään ei tunnu muuttuvan!

”Inho on lähellä rakkautta” – sanoivat. Näin on, jos rakkaus on omistamista. Mutta sehän ei ole rakkautta.

”Onni on arkinen, mutta todennäköinen”. Siis jos osaat elää tätä hetkeä. Onnen vie, jos murehdit mennyttä tai tulevaa.

Näytelmä on Espoon teatterin kannanotto 100 vuotiaan Suomen juhlavuonna. Keskellä näyttämöä oli iso peili. Musikaali oli peilikuva meistä – Suomesta. Vahvoista naisista ja miehistä. Kun miehet olivat sodassa, unohtuu helposti, minkä taakan naiset ja lapset ovat kantaneet kotirintamalla ja Ruotsissa.

Hyvä Luoja, en kai minä pitänyt musikaalista.

Niinhän se on. Kriitikko on henkilö, joka tuntee tien, mutta ei osaa ajaa. Toimittaja taas erottelee jyvät akanoista ja julkaisee akanat.

Juhani Hakala

Yhdistyksen pikkujoulut 13.12.16

Hyvää ja rauhallista joulua

Toivoo koko hallituksen tonttuväki

Yhdistyksen pikkujoulut 13.12.16

Ennätysmäisen runsaan pikkujoulujuhlaväen viritti hienosti joulutunnelmiin Espoonlahden lukion Jylla-kuoro johtajaan Erkki Sipilä.

Juhlavieraamme oli ”Meidän luokasta tuttu” näyttelijä Seppo Maijala. Aluksi hän kysyi, moniko yleisöstä oli näytellyt jossain elämän vaiheessa. Ehkä yli puolet käsistä nousi.

Minäkin nostin käteni. Näyttelin aikanaan Alkon teatterikerhon Lysistrate-näytelmässä, jossa naiset lupasivat tehdä naimalakon, elleivät miehet lopeta sotimista. Kyselin ystäviltä jälkeenpäin, mitä mieltä olivat näyttelijäntaidoistani. En oikein saanut kunnon vastausta. Maailmani valkeni, kun yksi näyttelijäkaveri sanoi, että hänen vaimonsa kehui minua kovasti. ”Mitä hän kehui” kysyin. ”Sääriäsi” vastasi hän. Sen koommin en ole näytellyt.

Meidän luokan näki 8700 ylistävää katsojaa. Maijalan mukaan teksti oli jo mahtava, mutta näytelmästä pitää tulla tapaus, että se vetää katsojia. Niin myös kävi. Viimeisessä näytöksessä yleisö nousi seisomaan. Hän oli iloinen, että oli saanut olla mukana näin hienossa kokemuksessa.

Näytelmän aihe oli rohkea ja ajankohtainen. Se koski jokaista meistä. Ladossa ei ollut sivullisia, kaikki olivat syyllisiä. Jo keväällä näytelmän ensiesittelyssä Maijala ja Torikka miettivät, mikä on meidän vastuu ympärillämme olevasta väkivallasta.

Maijalan mukaan näyttelijät joutuivat syvälle ihmisyyteen, jota auttoi mahtava näyttelijäkaarti. Näytelmä tuli lähelle monen näyttelijän arkielämää. ”Jos osaisimme tehdä hyvää, niin teatteria ei tarvittaisi” hän lopetti.

”Niin muuttuu maailma Eskoseni” aloitti yllättäen isän rooliin joutunut Pohjalan Heikki. Täytyy kyllä sanoa, että olin aika varautunut Sepon esittämään Nummisuutarin Eskon monologiin. Mutta voi hyvä pyhät näyttelijät. Esitys oli aivan mahtava. Se vei mukanaan, eikä vastaanhangoittelu auttanut yhtään.

Ja kuinkas muutenkaan, myös yleisön joukosta löytyi esiintyjiä. Taisi vain käydä niin, että viskikakku ei valmistunut, ennen kuin kokki sammui. Toinen esitys koski vanhoja vihaisia naisia.

Puheenjohtaja Leo Eskola kävi läpi kevään ohjelmistoa ja kannatusyhdistyksen toimintaa. Hallitus on kovasti ilahtunut jäsenkunnan komeasti kasvaneesta aktiivisuudesta. Teatterivierailujen liput loppuivat kesken, joten vierailuja lisätään kevätkaudella.

Leo kertoi myös viimeisimmän käänteen teatteritaloasiassa. Edellisiltana valtuusto oli päättänyt yksimielisesti valtuutettu Viljakaisen ehdotuksesta, että ensi vuoden aikana valmistellaan eri teatterivaihtoehtoja, mutta vain Kulttuurikeskuksen yhteyteen. Säätiö ja kannatusyhdistys ovat edelleen Vesiputoustalon kannalla. Taloasiasta käytettiin monta ja vähän vihaistakin puheenvuoroa. Ehdotettiinpa jopa kulttuuriväen mielenosoitusta valtuustotalolla.

Yleinen mielipide oli, ettei kaupungin johto arvosta teatteria. Kun Kulttuurilautakunta päättää vuosittain muiden Espoon kulttuurilaitosten avustuksista, niin teatterin avustuksesta päättikin kaupunginhallituksen jaosto ja moneksi vuodeksi eteenpäin. Päätös merkitsee teatterin toiminnan supistamista.

Ja taas avattiin pari aivan uutta teatteria Lappeenrannassa ja Imatralla. Turun teatteri on perusteellisessa remontissa ja Helsingin kaupunginteatteria korjataan 70 miljoonalla, mikä on paljon enemmän kuin uusi teatteritalo maksaisi.

Apropo vanhat vihiset naiset. Muistelin tilaisuuden lopuksi Tommy Tabermannin runoa, akoista. Tässä koko runo, muistin vain alun ja lopun.

Mistä lopulta tulevat
vanhat äreät naiset?
Vanhat äreät naiset
sikiävät
yhä vieläkin
nuorista vihaisista miehistä,
joista ei sitten
ole yhtään mihinkään.

Juhani Hakala

Äidinmaa

Oma tuotanto

Meinasin kirjoittaa, että Äiti Maa. Mutta äiti kuin äiti. Molemmat haluavat Sinulle vain hyvää omissa viitekehyksissään.

Äidin maa musikaali on suomalaisen naisen tarina. Se on osa Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlintaa. Äidinrakkaus kantaa yli sukupolven, sodasta 1980-luvulle.

Ohjaaja Maria Sidin mukaan miehet lähtivät sotaan ja koti- ja peltotyöt jäivät naisten harteille. Sodasta palanneet miehet tarvitsivat apua ja ymmärrystä. Sid tutkii naisen elämää, vahvoja naisia. Se on samalla myös suomalaisen miehen tarina.

Esittelytilaisuudessa Pirkko Mannola ja Jennie von Storbacka esittivät pari laulua musikaalista. Toisen säveltäjän Esa Niemisen mukaan musiikki on rauhallinen sekoitus viihdemusiikkia, poppia, klassista ja kansanmusiikkia.

Ensi-ilta on 8.2.2017,

Vierailut

Kansainvälisen teatterin vierailuja on 8, joista neljä on kotimaista ja neljä näytelmää Virosta, Kreikasta ja Ruotsista.

Vierailukevään avaa Teatteri Vanha Juko Lahdesta. Näytelmässä Outoa paloa eräässä kaupungissa mm. tarpeettomina turhautuneet hyppyrimäet hakeutuvat terapiaan, joten kaupunkikin taitaa olla aivan tuttu. Musiikkinäytelmä kerto riemastuttavan tarinan rakkaudesta betoniin ja melankoliaan. Se kertoo pienistä ihmisistä järven rannalla, metropolin kyljessä.

Sitten tulee Pieni eläin, jota näyttelee vanha hyvä ystävämme Seela Sella. Tämä Seelan 80-vuotisjuhlaesitys katsoo maailmaa pienen eläimen silmin. Eläin pohtii elämänmenoa, vanhenemista ja maailman muuttumista. Näin juuri lastenkonsertissa Seelan pienen hersyttävän eläimen, joten odotan kovasti tätäkin pientä eläintä. Olisiko luonnerooli, mistä perspektiivistä katsella maailmaa?

Seuraavaksi teatterin johtajan valinta parhaaksi virolaiseksi näytelmäksi Tallinnan ulkopuolelta Pärnun teatterista: Olga, Irina ja minä. 20 vuotta aiemmin Tsehovin kolmea sisarta nuorina näytelleet naiset tapaavat ja käyvät läpi elämänsä iloja ja suruja, rakkauksia ja yllätyksiä.

Tallinna Linnateaterin nykyklassikon Tagasitulek isa juurden runollinen tarina liikkuu eri aikatasoilla. Päähenkilö, 60 vuotias mies palaa synnyinseudulleen vanhan isänsä luokse. Erityisesti odotan näkeväni Elmo Nykäsen, joka on teatterin taiteellinen johtaja ja ehkä tunnetuin virolainen näyttelijä.

Kaj Chydeniuksen aikalaisena olen lämmöllä seurannut hänen uraansa. Maestro itse säestää Minja Koskea ja Mikael Saarta esityksessä Ylpeä laulajan arpa. Luvassa on uutta ja vanhaa mutta vahvaa laululyriikkaa.

Sitten tulee Kreikasta tosi mielenkiintoinen dokumenttiteatteriesitys: Polyplanity Productions: We are the Persians. Puheenvuoron saavat Lähi-Idän paperittomat pakolaiset, eivät kokemuksia kuvittelevat näyttelijät. On odotettavissa vahvaa teatteria ihmisyydestä.

Ruotsissa saa maaliskuussa ensi-iltansa Scenkonst Sörmlandin Laina och fåglarna. Susanna Alakosken näytelmä meillä huhtikuussa suomalaisista siirtolaisista Ruotsissa: kahdesta eri suuntiin kulkeneesta sisaruksesta.

Kevät päättyy Kuopion kaupunginteatterin Vaimoni on Casanova. Leea Klemolan näytelmä ei kerro sukupuolen vaihdoksesta vaan se on komedia rakkaudenkaipuusta ja kivusta, sekä tuhoon tuomitusta yrityksestä pysyä kohtuudessa ja hyvässä käytöksessä. Tuttu aihe, minäkin käyttäydyn vain muistaessani. Näytelmä nauraa seksille ja muille ihmiselle tärkeille asioille.

Juhani Hakala

VIHA

Meidän luokka

Katsomon keskellä on lava. Ei muuta. Aika askeettinen lavastus. Mitähän tästä tulee?

Näytelmä alkaa. Huomaat istuvasi ladossa. Ladossa, jossa 1600 Puolan juutalaista poltettiin elävältä. Sinä olet osa näytelmää. Et pääse siitä pakoon. Myös sinä olet syyllinen. Meistä jokainen on. Kukaan ei ole ulkopuolinen.

Keväällä ”Meidän luokka” näytelmän ensiesittelyssä puhuttiin, mikä on vastuumme siitä pahasta, joka ympärillämme tapahtuu. Lavastus ottaa selvää kantaa: me olemme vastuussa. Näytelmän henkilöt perustelevat miksi eivät puutu juutalaisten huonoon kohteluun: ”mitä jos joku näkee” tai ”mitä jos joku kuulee”. Aika huonoja perusteluita. Ne lähtevät täysin omista tavoitteista.

VIHA ei synny itsestään, siihen on aina syy. Henkilökohtainen. VIHA on aina valinta. Voi olla myös vihaamatta.

Teologia Illmannin selittää esittelylehtisessä juutalaisvihaa seuraavilla syillä: ”eristäytynyt vähemmistö herättää epäluuloa, tuntematonta vihataan, pelko muutetaan hyökkäävyydeksi, heikompaa on helppo lyödä, tarvitaan syntipukki, kateus, juutalaisten näkyvyys ja helppous kohteena”. Eli jokainen näistä on vihaajan henkilöstä lähtevä syy.

VIHA oli näytelmässä molemminpuolinen katolisten ja juutalaisten kesken. Kuitenkin molemmat ovat Islamin kanssa yksijumalaisia nk abrahamilaisia uskontoja, joille kaikille Jeesus on tuttu hahmo. Itse uskossa ei ole paljon eroja (kun ottaa Koraanin niin kuin se on kirjoitettu – ei tulkittu). Mutta yhteiskuntasidonnaiset muodot ovat hyvin erilaisia. Siis erilaisia.

Kun katoliseksi kääntyneen juutalaisen lapselle mietittiin katolista nimeä, oli Maria ehdolla. Katoliset sanoivat, että eihän se käy, hänhän oli Jeesuksen äiti. Aivan ja uskonnoltaan juutalainen.

Erilaisuus on VIHA:n perusta, mutta onko se riittävä syy? Erilaisuuden pelko lähtee huonosta itsetunnosta – sitä vahvistetaan vahvan puolelle asettumisella. ”Vahva” (venäläiset, natsit, sisäinen poliisi) tarjoaa roolihenkilöille koston välineen.

Ohjelmalehtisen mukaan ”sitä pahaa jota juutalaisille tehtiin ei voi tehdä tyhjäksi. Sen voi kuitenkin kirjata ja sen voi ymmärtää. Totisesti se täytyy ymmärtää, jotta sen kaltaisen voi tulevaisuudessa estää”.

Edellä yritin sanoa, että lavastus todella toimi ja koko näyttämötilaa käytettiin hyväksi. Latomainen tunnelma luotiin seinäpaneeleilla ja yksi seinä oli ladon seinää parvineen. Pidin kovasti lavastuksen ideasta ja toteutuksesta.

Näyttämön päälle laskeutuvat hehkulamput kuitenkin viestittävät:
valo on meissä. Kyse ei ole etsimisestä vaan löytämisestä. Kun valo löytyy, pahaa ei tapahdu. Myös näyttelijät sulautuvat lopuksi valkoiseen valoon.

Liian raju näytelmäkö, tappamista, raiskaamista? Elämä on raju, tämä kaikki tapahtui ja voi tapahtua. Jos totuus on rajua, meidän pitäisi jokainen omalta osaltamme vaikuttaa tähän totuuteen. Paha – näytelmän rajuus ei häviä, jos sen kieltää Tämä näytelmä ei jättänyt ketään kylmäksi.

Näytelmässä on hyvin kuvattu, miten VIHA vie mukanaan. Ensiksi hämmästytään kaverin väkivaltaisuutta, mutta pian olla itsekin innolla mukana. Myös mies – nais- asetelmasta saisi jutun juurta, mutta en siihen nyt puutu.

Edeltä taitaa hieman ilmetä, että minä ja muut pidimme kovasti näytelmästä. En aio kirjoittaa näyttelijätyöstä, se oli huippua, pitkälle vietyä, mietittyä, uskottavaa, tasalaatuista. Uskottavia persoonia. Kuten keväällä kerroin, näytelmän tapahtumat tulivat juutalaisuuden kautta lähelle montaa näyttelijää (mm. isoisä keskitysleirillä).

Mutta kuitenkin kaiken tämän ylistyksen jälkeen erityiskiitoksen annan ohjaaja Satu Rasilalle. Näytelmän intensiteetti pysyi vahvana koko ajan paitsi ehkä juutalaisten nimien luettelemisen aikana. Paljon pieniä mukavia ideoita, joita ruotsalaisesta paljon pliisummasta vastineesta puuttui. Symboliikka aukeni hyvin. Revontulihalli toimi yllättävän hyvin ja toteutti lavastajan ja ohjaajan ideoita. Kaikki pelasi saumattomasti yhteen.

”Riisu kengät, sillä maa on pyhä”. Tämä symboliikka toimi hyvin, menkää vaikka katsomaan ja kiireesti. Lippuja voi olla pian vaikea saada.

Juhani Hakala

Syksyn ohjelmistossa ”Meidän luokka”

Meidän luokka

En ole koskaan elämässäni ollut yhtä liikuttavassa teatterikappaleen esittelyssä. Esiintyjissä ja yleisössä oli monta kosteaa silmä. Niin lähelle näytelmä tuli useaa näyttelijää henkilökohtaisesti. Näytelmä tuo esiin kaiken sen lisääntyvän pahan, joka on läsnä joka uutislähetyksissä.

Ensi-ilta 21.9.16.

Riksteatern oli esittänyt Espoossa saman näytelmän jo parisen vuotta sitten, mutta se jäi jotenkin ulkokohtaiseksi, kun emme tunteneet näyttelijöitä. Hyvin näytelty ja ohjattu, mutta etäinen verrattuna teatterimme tulevaan esitykseen. Muistan kuitenkin miettineeni silloinkin pahan olemusta.

Tositapahtumiin sijoittuva tarina sijoittuu Puolaan ja kulkee vuodesta 1935 vuoteen 2002.Toisen maailmansodan alussa puolet luokan oppilaista oli juutalaisia, joiden aseman sota muutti hirvittäväksi. Ensin tulivat saksalaiset, sitten neuvostoliittolaiset. Toinen puoli luokasta oli katolilaisia ja vastuussa luokkatoveriensa kohtaloista. Kylän juutalaiset poltettiin ladossa.

Kuinka kansalaisuus, uskonto ja ideologiat voivat kasvaa ystävyyttä suuremmaksi? Miten luokkatoverista tuli vihollinen? Jokainen väkivallan teko jää tekijöidensä kannettavaksi. Meidän luokka on tarina ennakkoluuloista ja vihasta, joiden syitä ei voi ymmärtää. Meidän luokka on tärkeä juuri nyt, jottemme anna sen tapahtua uudestaan.

Olisi aina pidettävä mielessä, että nk abrahamilaisilla yksijumalaisilla uskonnoilla Juutalaisuudella, Kristinuskolla ja Islamilla, on yhteinen historia ja yhteisiä profeettoja ml Jeesus.

Näyttämöllä oli 10 meille monille hyvin tuttua näyttelijää. Yleisö ihmetteli miten oli saatu kokoon näin vaikuttava näyttelijäkaarti. Susanna Haaviston vastaus meni jotenkin siten, ettei sattumaa ole. Mielestäni tämä näytelmä on näyttelijöille väline selvittää omaa menneisyyttään ja arvojaan tässä hetkessä.

Ohjaaja Satu Rasila kysyi kuka on vastuussa, kuka on syyllinen, mistä tulee rohkeus pahaan. Kyse on meidän kaikkien historiasta.

Kun Seela Sella kertoi näytelmästä, taustalla soi hänen kuolleen miehensä Eliksen laulu jiddishiksi. Eliksen juutalainen suku oli lähtöisin Puolasta. Seela lausui katsojat tervetulleeksi tutkimaan itseä.

Wanda Dupielin isä oli puolalainen, isoisä kuoli Auswitzissä. Näki hyvin, että miten tärkeä näytelmä oli hänelle henkilökohtaisesti. Toivon, että näytelmä on hänelle tutkimusmatka.

Myös maskeeraajan Kaarina Kokkosen ex mies on juutalainen ja poika lähdössä Jerusalemiin opiskelemaan.

Näytelmä tulee hyvin lähelle myös itseäni. Et kuitenkaan usko aiempiin elämiin, joten se siitä. Minun on pakko uskoa. Kaikki täällä saamani ennakkotiedot pitivät paikkansa. Vieläkin Egyptissä kerrotaan juttuja minun näköisestä hauskasta puunhakkaajasta. Opaskin muisti pari juttua. Sen jälkeen olin Rabbi Varsovan Ghetossa ja tämä kuulemma näkyy edelleen ainakin ulkonäössä. Ja kyllähän minua edelleen pastoriksi moititaan.

Seppo Maijalalle näytelmä oli herättänyt nykypäivän nostattamia ajatuksia. Minkälaisia ihmisiä me olemme, kun teemme pahoja asioita ja ne menevät meissä läpi? Hän viittasi guruuni Dalai Lamaan. Sanon saman asian yksinkertaisemmin ”Jos uskonto ja tiede ovat ristiriidassa, muutetaan uskontoa” (Maailmankaikkeus atomissa).

Raimo Grönberg ihmetteli, että me hyväksymme kriisit ja pidämme niitä tavallisina. Mitä on ihmisyys tässä hetkessä?

Timo Torikka puhutteli minua. Nykytiede jo tietää, että pieni lapsi on syntyessään hyvä. Minusta pahaa ei sinällään ole olemassa, siihen on aina syy. Torikan mukaan samoin tekee näyttelijä, joka esittää pahaa. Hän hakee syytä miksi roolihahmo on paha.

Torikka: kaikki iät (ajat) ovat meissä aina läsnä.

Näytelmä liikkuu monella tasolla. Puolassa, mutta myös nykyajassa, jossa paha ilmenee monin tavoin. Yksi taso on näyttelijöiden omat tarinta. Tarina ei mene iholle van sydämeen. Esitinkin, että ohjelmalehtisessä valotettaisiin myös tätä puolta.

Minä vakuutuin näytelmästä. Niin teki kannatusyhdistyksen puheenjohtajakin ja tilasi 5.10 koko näytöksen kannatusyhdistyksen jäsenille. Niin teki myös moni muu ryhmän vetäjä.

Odotan kovasti hyvää ja syvää kokemusta, joka vie meitä jokaista elämässä eteenpäin – syvemmälle.

Juhani Hakala

Teatteritalon valmisteluprosessissa tapahtuneita kyseenalaisuuksia

Kuntalain mukaan virkamiehillä ei ole oikeutta kieltäytyä viemästä lautakunnan päättämää kaavaa päätettäväksi valtuuston. Vesiputoustalon kaavapäätös on odottanut valtuuston käsittelyä jo 2 vuotta.

Kaupunginhallitus, sen jaosto ja kaupunginsuunnittelulautakunta olivat tehneet päätöksen teatterin rakentamisesta Vesiputoustalon viereen. Tästä huolimatta virkamiehet alkoivat salaa valmistella maanalaista ratkaisua, ilman että mikään päättävä elin olisi valtuuttanut heidät siihen. Kun asia tuli julki, joutuivat virkamiehet viemään asian jaoston käsittelyyn, viime vuoden marraskuussa, vaikka hanke oli ollut jo puoli vuotta tiedossa.

Kuntalaki korostaa kunnan aktiivista tiedottamisvelvoitetta. Tapiolan asukkaita, Tapiolan Kiltaa, eikä Teatterisäätiötä ole kuultu eikä otettu tähän mennessä vastaan tarjottua yhteistyötä valmistelun yhteydessä. Asukkaille järjestettyyn tilaisuuteen ei saatu teknisen toimen edustajaa. Asukkaiden mielipide Asukasfoorumissa oli yksimielinen, teatteri maan päälle. Asianomaisten kuuleminen on yksi Kunta- ja hallintolakien perusperiaatteista. Kaupunginhallituksen elinkeino ja kilpailukykyjaosto painotti päätöksessään (2014) yhteistyötä teatterisäätiön kanssa.

Jaoston 2014 päätöksessä perustellaan miten juuri Vesiputoustalo sopii parhaiten Ervin hienoon kokonaisuuteen. Jaoston 2015 päätöksessä perustellaan miten maanalainen ratkaisu kohottaa rakennustaiteellisesti arvokkaan Ervin keskusten vetovoimaa.

V 2015 päätöksessä on ristiriitaisia perusteluja, Vesiputoustalon vieressä on ensin erittäin huonot pohjaolosuhteet teatterille, mutta jaosto sitten kehottaa kaavoittamaan samaan paikkaan korkeatasoisia asuntoja.

Jaostoa harhautettiin kertomalla, että maan päälle rakentaminen on 50 % kalliimpaa ja käyttökustannukset ovat suuremmat. Kumpikaan väite ei pidä paikkaansa Teknisen toimen omien laskelmien mukaan käyttö- ja investointikustannukset ovat samaa luokkaa molemmissa vaihtoehdoissa.

Paikkansa pitämätön on myös väite, että aikatauluriskit olisivat pienemmät maan alle rakennettaessa. Tilanne on aivan päinvastainen. Kulttuuritorin kaavavalmistelua ei ole vielä aloitettu, Vesiputoustalon vieressä on valmis kaava ja hanke voidaan toteuttaa heti kun valtuusto on käsitellyt asian.

Myöskään ei pidä paikkaansa väite, etteikö teatteri saisi yhteistyökumppaneita. Niitä ei ole etsitty, koska kaupunki otti hankkeen omakseen 2 vuotta sitten.

Kulttuuritorista olisi tulossa monipuolinen tapahtumakeskus (musiikki, teatteri, tanssi, elokuva jne). Miten teatterin omaan käyttöön tuleva sali tähän vaikuttaa, kun keskus toimii kulttuurijohtajan mukaan ylärajoillaan?

Juhani Hakala

© 2017 Espoon kaupunginteatterin kannatusyhdistys — Powered by WordPress

Theme by Anders NorenYlös ↑