Blogi – Espoon kaupunginteatterin kannatusyhdistys

Espoon kaupunginteatterin kannatusyhdistys

Category

Blogi

Teatterille oma rakennus

Alla on henkilökohtainen mielipiteeni keskustelun herättämiseksi. Jos haluat kommentoida, lähetä viestisi minulle (juhani.hakala@tietotori.fi) niin julkaisen sen blogissa.

Teatterille oma rakennus

Kulttuurikeskuksen ympäristön suunnittelusta on aloitettu arkkitehtikilpailu (www.Espoo.fi/kulttuuriaukio). Kilpailu on kunnianhimoinen. Siihen kuuluvat myös Keilahallin talo ja pysäköintitalo. Kaikki muut rakennukset Kulttuuriaukion ympärillä voidaan purkaa paitsi Kulttuurikeskus. Se antaa valtavat mahdollisuudet alueen suunnittelulle. Tämä merkitsee myös sitä, että Kulttuurikeskus mahdollisesti ainoana säilyvänä antaa merkittävää osviittaa muiden rakennusten arkkitehtuurille.

Kulttuurikeskus on ollut pitkään liian ahdas sinne tungetuille toiminnoille. Kilpailuohjeiden mukaan Kulttuurikeskusta voidaan purkaa. Rakennusta on kuitenkin haettu suojelluksi. Suojelupäätös tulee todennäköisesti arkkitehtuurikilpailun loppumisen jälkeen.

Espoon arvo on kestävä kehitys. Siihen kuuluu myös kulttuuristen arvojen säilyttäminen. Kulttuurikeskus on kansainvälisesti arvostettu taideteos. Ei tauluja ja patsaitakaan muutella vastoin taiteilijan tahtoa.

Kulttuuriaukiota suunnitellaan festivaali- ja tapahtumatoriksi. Se tarvitsee ympärilleen riittävät ravintolatilat toimiakseen. Tapiolan kirjasto tarvitsee paljon lisätilaa. Myös Kulttuurikeskuksessa toimivat taiteen tuottajat ja kouluttajat kaipaavat lisää työ- ja opetustilaa. Teatteri tarvitsee maan päällisiä tiloja. Ei ole järkevää esim. kuljettaa päivittäin teatterin lavasteita jonnekin muualle. Kulttuurikeskuksen aula on jo nyt ahdas. Se ei vedä, jos kävijämäärä kaksinkertaistuu uuden salin myötä.

Kestävän kehityksen mukaista ja pitemmän päälle taloudellisempaa on rakentaa teatterin yhteyteen kunnon ja riittävät tilat em. toiminnoille, kuin yrittää tunkea niitä jatkossakin ylikuormitettuun Kulttuurikeskukseen, joka saatetaan suojella. Nyt Suomen toiseksi suurimman kaupungin ”edustavin” edustustila on Kulttuurikeskuksen eteinen.

Juhani Hakala

Onko miljoona passia taidetta?

Otsikon artikkeli on julkaistu Helsingin Sanomissa 2.6.1995 ja liittyi Ateneumin Ars-näyttelyyn. Yksi etukäteen juotu olut vapautti mielikuvituksen lentoon. Eräs taideprofessori kertoo käyttäneensä artikkelia opetuksessaan.

Miksi minä kirjoitan kuvataiteesta teatterin kannatusyhdistyksen sivuille? Haluan Sinulle pienen ajatusharjoituksen. Miten hyvin kuvataidetta koskenut juttuni sopii teatteritaiteeseen? Näen itse paljon yhtymäkohtia.

Espoossa on kolme kansallisesti korkealle arvostettua ja jatkuvasti kehuja saavia instituutioita: Emma, Sinfonietta ja Teatteri. Teatteritalon yhteydessä on puhuttu näiden eri taiteenalojen synergiaeduista – siis muustakin kuin yhteisistä narikoista.

Eri taiteiden lajien lähentyminen näkyy hyvin teatterissa. Daniel Hjort oli hyvä esimerkki siitä, miten videoiden käyttö on lisännyt kuvataiteen mahdollisuuksia. Minusta muurien seinille videoidut kuvat olivat tauluja. Kine-esitys taas toimi minusta parhaiten repliikkien ulkopuolella, visuaalisesti ja vetosi alitajuntaan.

Teatteri ja musiikkihan ovat jo vanhoja tuttuja toisilleen ja pikkulinnut ovat kertoneet, että tällä saralla Espoossakin ehkä alkaa tapahtua entistä enemmän.

Loppuun laitan kevennykseksi pari omakohtaista kokemusta eri taiteenlajeista.

Joten hyvää kesää ja paljon taidenäyttelyitä, kun teatterimmekin lomailee.

 

Onko miljoona passia taidetta?

Ateneumin Ars näyttely herätti paljon ajatuksia siitä, mikä on taidetta ja mikä ei ole. Tehdäänkö sitä yhä enemmän kriitikoille ja muille taiteilijoille?

Onko se taidetta, kun esine sinänsä ei ole taidetta, mutta tekotapa tekee sen taiteeksi? Tekeminen ja prosessit ovat nyt taidetta.

Taide on yhä enemmän aikaan ja paikkaan sidottua. Jos et ole kummassakaan, et ymmärrä taidetta. Eivät kaatuvat kuuset puhuttele puuttomalla alueella asuvaa samoin kuin meitä. Eivät kaatuvat kuuset puhuttele vuosisadan alussa elänyttä, joille luonto oli puhdas ja puita oli tarpeeksi.

Taidetta ei enää voi aina säilyttää museoissa kuten ennen niin että taide-esine puhuisi itse puolestaan. Teoksen ympäristö voi tukea taideteoksen viestiä.

Tulevaisuudessa taidetta pitää selittää entistä enemmän yhteiskunnallisesta tilanteesta lähtien. Niinhän se oli 1800 luvun lopulla ja 1900-luvun alussa suomalaisen taiteenkin osalta, tosin ne taideteokset elävät nykyäänkin vahvaa elämäänsä ilman selityksiä Suomen kansan koettelemuksista. Mistähän johtuu, ettei samanlaista paatosta ole enää suomalaisessa taiteessa?

Ei miljoona passia sinänsä ole taidetta. Teos on jo taidetta, jos lukee selityksen. Pitääkö taidetta yhä enemmän selittää, jotta sitä ymmärtää? Muuten ne olisivat vain miljoona passia. Taulutko eivät enää puhuttele, vaan tarvitsemmeko tulkkia?

Esine ja sen nimi eivät ole taidetta irrallaan toisistaan. Kun ne yhtyvät katsojan päässä, niistä tulee yhdessä taidetta katsojan sisällä.

Kauneus on yhä enemmän katsojan silmässä tai oikeammin päässä. Taide on sitä mitä näet tai ei ole sitä. Tärkeää ei ole mitä näet, vaan se mitä näkemäsi herättää mielessäsi. Moderni taide menee sisälle ihmiseen ja sisältä olemme hyvin erilaisia.

Taideteoksen muotoa ei maallikko useinkaan enää ymmärrä. Sen täytyy olla mielikuvituksessa tai täytyy olla spesialisti ymmärtääkseen. Symboli on viety niin kauas esikuvastaan, että symboliakin pitää selittää. Kaikki mitä on sanottu modernista taide-esineestä, on totta, koska se jättää niin suuren tulkinnanvaran.

Vanhasta taulusta voin kertoa sanoin mitä tunnen. Modernin taide-esineen herättämiä tuntoja en osaa aina sanoin kuvailla. On vain tunne, muisto, kokemus tai mielikuva. Tämä vaatii mielen kouliintumista ja harjaantumista. Onko moderni taide vain eliitin taidetta?

Kun taide-esine herättää yhdensuuntaisia tuntoja, niin se puhuttelee kansan kollektiivisia kokemuksia. Abstraktisuuden lisääntyessä esine voi herättää erilaisia tuntoja – osa katsojista pitää, osa ei pidä. Sekin on hyvää taidetta, koska se puhuttelee.

Mitä pidemmälle todellisuudesta vietyä taidetta, sen vähemmän ymmärtäjiä. Ääripäässä taiteilija on yksin. Mitä eriytyneemmästä kokemuksesta taideteos lähtee, sitä vähemmän on ihmisiä, joilla on samoja kokemuksia ja joita siten taide-esine puhuttelee.

Täytyy tietää, että sekoittimessa on verta, virtsaa ja spermaa. Muuten ei koe sekoitinta vastenmieliseksi, kuten taiteilija haluaa. Noo – todellinen taiteentuntija erottaa ne varmaan toisistaan. Ehkä vastenmielisyyden tunteen herättäminen on taidetta tunteettomassa maailmassa?

Luovatko kriitikot taiteen? Kertovatko he, mitä esine esittää, mitä pitää kokea ja mikä on huonoa ja mikä hyvää taidetta? Kun ei ole enää selkeitä osviittoja hyvästä tai huonosta, on maallikon uskottava arvostelijaa tai sitten itseään. Voiko kriitikko olla oikeassa, jos taideteos herättää eri ihmisissä erilaisia kokemuksia? Kriitikon ja tavallisen katsojan erotta kriitikon koulutukseen ja kokemukseen perustuva parempi tietomäärä, kuvailukyky ja suurempi itseluottamus. Mielikuvitusta on meillä kaikilla.

Modernia taidetta tarvitaan. Kehityksen edellytys on, että rajoja kokeillaan. Eihän muuten tiedä missä on raja, joka tulee ylittää. Tämä koskee kaikkea elämisen arvoista elämää, olipa se liike- tai rakkauselämää.
Omia kokemuksia.

Omia kokemuksia

Näyttelin Alkon näytelmäkerhossa Lysistrateessa, jossa naiset uhkaavat lopettaa sänkyhommat, elleivät miehet lakkaa sotimasta. Meillä oli päällä lyhyet toogat. Kukaan ei oikein kommentoinut minun näyttelemistäni. Siksipä olin kovasti iloinen, kun näyttelijäkaveri sanoi, että vaimo kehui minua. Olin innoissani, ”Mitä hän sanoi?”. ”Sinulla on hyvät sääret”. En ole näytellyt sen jälkeen.

Vanhempani olivat hyvin musiikillisia. Aina kun yritin laulaa, oli tuomio rankka: ”ei se noin mene, et sinä osaa laulaa”. Kuuntelin mielelläni myös klassista musiikkia. ”Laita radio kiinni, et sinä siitä mitään ymmärrä”. Minusta tuli epämusikaalinen – luulin. Aikanaan olin paljon viikonloppukursseilla. Joimme iltaisin kaljaa ja lauloimme. Pyytelin aina kavereilta anteeksi, kun en osaa laulaa, mutta laulan mielelläni. ”Mitä, sinähän laulat hyvin” vastattiin. Niinpä. Musikaalisuus on minussa ja kalja poisti vanhempien luomat estot.

Juhani Hakala

Täällä Pohjantähden alla Lahdessa 14.4.2018

”Alussa oli suo, kuokka – ja Jussi”
Tällä lauseella Väinö Linna aloittaa Täällä Pohjantähden alla -romaaninsa. Kolmiosaisen romaanin tapahtumat on sijoitettu Linnan kotipitäjään Urjalaan. Minulle henkilökohtaisesti romaani on ollut läheinen, koska isoisäni oli vuoden 1918 tapahtumien aikaan Urjalan kirkkoherra ja ilmeinen rovasti Salpakarin esikuva, kuten koko pappilan perhe. Näin kuulemma on muidenkin romaanin henkilöiden laita: heillä on esikuvat 1900-luvun alun Urjalassa.

Kannatusyhdistys oli Lahdessa lauantaina 14 . huhtikuuta katsomassa Pohjantähden ensimmäistä osaa. Mukana oli 63 yhdistyksen jäsentä.

Näytelmän dramatisointi seurasi aika tarkasti Linnan tekstiä. Se ei minua sinällään kovin koskettanut, ehkä liiallisen tuttuuden takia. Esitys kokonaisuutena oli kuitenkin vaikuttava. Vaikuttavuus perustui näyttämöratkaisuun, visuaalisuuteen ja liikunnallisiin elementteihin.

Suomen itsenäisyyden alku oli vaikea. Se oli yhtä vaikea kuin joutsenen lentoon lähtö. Kun olin juuri edellisenä päivänä ihmetellyt Espoonlahdella, miten joutsenet lähes epätoivoisesti nousivat ilmaan saavuttaakseen täyden korkeuden ja jatkaakseen matkaansa eteenpäin, sai Suomen linnun matka minut mietteliääksi. Aki Raiskio ja Aarre Reijula esittivät ylöspäin pyrkivää Suomea todella näyttävästi.

Suomen itsenäisyys oli monien sattumien summa. Olisiko kaikki ollut toisin, jos saksalaiset eivät olisi olleet niin ylivoimaisia Venäjällä? Olisiko kaikki ollut toisin, jos Lenin ei olisi tehnyt lokakuun vallankumousta? Olisiko kaikki ollut toisin, jos punaiset olisivat voittaneet? Olisiko, olisiko…?
Koskaan emme saa oikeaa vastausta.

On kuitenkin hienoa, että me käsittelemme menneisyyttämme. Olemmeko me mitään siitä oppineet? Saksalainen historioitsija Lepold von Ranke sanoi aikoinaan, että ”kansat eivät ole oppineet mitään menneisyydestään”. Onko näin?

Kun katsoi Lahden kaupunginteatterin esitystä ja sitä valtavaa innostusta, on oltava Ranken kanssa eri mieltä. Suomessa on opittu käsittelemään upeasti menneisyyttä ja upeasti on saavutettu kansakunta, joka voi aidosti keskustella kapinasta, kansalaissodasta, sisällissodasta tai vapaussodasta.

Kiitos kuuluu myös Lahden kaupunginteatterille ja oman teatterimme kannatusyhdistykselle. Saimme jälleen todeta, miten helppoa ja turvallista on elää vapaassa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa.

Heikki Pohjala

Meidän teatteri

Olipa mahtava Kine-esitys. On todella mukava, että oma teatterimme tarjoaa tällaisia elämyksiä. Näytelmä toimi tosi hyvin myös muulla kuin verbaalisella tasolla. Jos joku Hesan teatteri olisi tällaista tarjonnut, en olisi jaksanut lähteä. Ja eihän ne esitä ulkomaista huipputeatteria.

Teatteri ja kannatusyhdistys ovat järjestäneet taiteilijatapaamisia omien tuotantojen yhteydessä. Ja aina on muistettu kysyä näyttelijöiltä ja ohjaajilta mitä mieltä he ovat Espoon teatterin toimintakonseptista: 2 omaa tuotantoa/v ja vierailuesityksiä – toistaiseksi?

Mielipiteet ovat hyvin yksimieleiset: Espoon konsepti toimii ja on parempi kuin monien laitosteattereiden.
Ensimmäiseksi mainitaan aina, että kun näyttelijät palkataan tuotantokohtaisesti, Espoo saa vapaina olevat parhaat ja näytelmään sopivimmat näyttelijät. He ovat alusta alkaen motivoituneesti mukana, kun keskittyvät yhteen näytelmään kerrallaan. Näytöksiä on sen verran, ettei ainakaan iltaisin muuta ehdi.

Kerrotaan, että seuraava on laitosteattereissa tuttu tarina. Seinältä katsotaan seuraavan näytelmän roolijako. ”Ei taaskaan pääroolia, vain joku mitätön sivurooli”. Näytteleminen on työtä. Näytöksen jälkeen leimataan kortti ja mennään kotiin motivoivempien harrastusten pariin.

Espoossa koko teatterin henkilöstö keskittyy yhteen näytelmään kerrallaan. Helsingin kaupunginteatterissa on tällä hetkellä vajaa 20 esitystä. Tällöin näytelmille yhteisen toimisto-, markkinointi jne henkilöstön, pitää jakautua 20 esityksen kesken. Nämä 20 esitystä vielä kilpailevat toistensa kanssa.

Tästä johtuu, että alan ammattilaiset arvostavat Espoota. Koko teatterin henkilöstö on esityksen valmistelun tukena. Niin kauan kuin muistan, ovat Espoon omat tuotannot onnistuneet hyvin. Toisaalta myös kansainväliset vierailut houkuttelevat teatterialan ihmisiä. Saavat uudenlaisia näkökulmia matkustamatta.

Tietysti Espoon malliin liittyy yksi riski. Kun on vain kaksi omaa tuotantoa vuodessa, niiden pitää menestyä. Tässä suhteessa teatteri on onnistunut hyvin. Jotain korrelaatiota on kuitenkin siinä, että mitä paremmat arvostelut, sitä huonompi myynti. Tällainen tuli mieleen Menneistä 500 vuodesta. Taiteellisesti kunnianhimoinen esitys ei ole aina yleisön mieleen väitti Spedekin – ja myi hyvin.

Yhdessä vaiheessa Espoon kaupunki yritti lopettaa teatterin omat tuotannot. Pieni ongelma vaan on se, että vierailuesitykset kustannetaan osin omilla tuotannoilla. Onneksi kaupunginjohto ja luottamushenkilöt ovat heränneet. Tapiolan taseyksikön toiminta perustui periaatteelle: mitä enemmän tontteja myyt ja mitä tiheämmin rakennat, sitä enemmän taseyksikkö saa tuloja. Luottamushenkilöt ovat kyselleet onko lautakunnilla ollut riittäviä mahdollisuuksia vaikuttaa Tapiolan kehitykseen.

Odotan mielenkiinnolla teatterin uutta strategiaa. Teatterinjohtajan julkiset kannanotot antavat olettaa, että teatterin tuotannot monipuolistuvat. Tämä taas liittyy uuteen teatteritaloon ja sen varustukseen.
Vierailujen ongelma on se, että ne pyörivät vain muutaman päivän. Kun maine kiirii, on esitys jo palannut kotiinsa. Mutta onko Suomessa toista teatteria, jossa voi tutustua eri teattereiden tuotantoihin eri puolilta maapalloa? Tosin edellisen teatterinjohtajan valinnat ovat mielestäni liikaa keskittyneet Suomeen ja naapurimaihin (keväällä 8/10 vierailusta). Taiteellista laiskuutta!

Juhlaviikkojen toiminnanjohtajana teatterinjohtajallamme lienee hyvät kontaktit eri puolille maapalloa. Mies siis paikallaan. Kansainvälisissä tuotannoissa on taivas rajana.

Juhani Hakala

Taiteilijatapaamisessa Satu Silvo

Tapaamisemme johdattelija Heikki Pohjala kiinnitti Satua odotellessa huomiota samaan kuin minäkin olin tehnyt. Edellisiltana oli virolaisvierailuna Ingmar Bergmannin Saraband. Pidin kovasti. Näytelmässä oli hyvin saavutettu ”Bergmannilainen” tavallaan viipyilevä, mutta voimakas tunnelataus. Näyttelijätyö oli kiitettävää.

Syyssonaatti taas menee tavallaan yli ”Bergmannilaisen” latauksen.   Valtavasta tunteiden yhteenotosta ja purkauksesta.

 

 

Erityisesti Charlotten rooli on henkisesti, ja varsinkin fyysisesti todella rasittava. Siksi oli yllätys, kun lavalle rankan esityksen jälkeen asteli – ei kun melkein lensi – pirteä peipponen. Avoin ja yleisönsä välittömyydellään valloittava Satu Silvo, näytelmän lapsensa hylännyt pianisti Charlotte.

Satuahan on aiemmin nähty Espoon teatterissa mm. Herrojen Eevana, Sarasvatin hiekoissa ja viimeksi Virginia Woolfissa.

Sadun mukaan ensimmäinen käsikirjoitus oli lyhyt. Hän katsoi, että pitää olla väliaika ennen Evan purkausta, se on niin voimakas ja latautunut. Näytelmä kertoo äidin syyllisyydestä, jota äiti ei minusta edelleenkään osannut käsitellä vaan pakeni.

Satua helpottaa rankoissa rooleissa se, että hän on vuorovaikutuskouluttaja. Kuljetut ”kilometrit” auttavat käsittelemään rankkojakin rooleja.

Sadun mukaan Syyssonaatin näyttämö on mielen tila. Syyssonaatti on antiikin draama. Katsomo on näyttämön ympärillä. Se on armoton näyttelijälle, ei pääse pakoon. Katsojia ei näe, mutta kuulee. Tuolla avataan karkkipussia, tuolla haukotellaan. Kortit ovat näyttelijän kädessä ja hän harkitsee mitä ja miten ne lyödään pöytään.

 

 

Heikki kysyi, että miltä tuntuu kun Hesari kirjoitti Silvon ”loistavan roolissaan”. Satu on asettanut kriitikot omaan lokeroonsa, hän ei ajattele, että kriitikkoja on paikalla. Mutta onhan se kivaa, kun kehutaan.

Heikin mukaan Satu on yrittäjä, on sarjoja ja on filmirooleja. Sadun mukaan Charlotte elää omassa todellisuudessaan, joka ei ole sama kuin näyttelijän todellisuus. Näyttelijä elää roolinsa ulkopuolella. Näin rooli ei syö näyttelijän energiaa.

Charlotte on vihainen. Myös Sadun lapset kysyvät usein miksi hän on vihainen. Hän ei oikeasti ole vihainen, vaan keskittyy täysin roolinsa harjoitteluun – pianonsoittoon.

 

Juhani Hakala

Vaikeuksien kautta voittoon?

Heti aluksi totean, että jäljempänä ylösmerkityistä mielipiteistä ja kokemuksista vastaan vain minä yksin. Tarkastelen omasta näkökulmastani kaikkea sitä mitä neljän viime vuoden aikana on tapahtunut. Tämä on myös protesti keskustelukulttuurille, että asioista pitää vaieta, muuten virkamiehet suuttuvat, emmekä saa omaa taloa.

Minäkin sain kyllä kovat moitteet, kun uskalsin kirjoittaa, että yksi kriitikko ei nähnyt lainkaan Menneet 500 vuotta näytelmän monia tasoja, vaan piti sitä vain huonona ja sekavana dekkarina. Minulle sanottiin, ettei kriitikkoa ei saa kritisoida, muuten kaikki tulevatkin arvostelut ovat huonoja. Vaikka teatterimme historiassa onkin näin käynyt, niin minusta tämä on lehden ja kriitikkojen ammattitaidon aliarviointia.

Ettäkö millä lihaksella minä näitä kirjoittelen? 1990-luvulla olin teatterin valtuuskunnan puheenjohtaja, 2000-luvulla kulttuurilautakunnan puheenjohtaja ja 2010-luvulla kannatusyhdistyksen hallituksessa.

Vallaton lautakunta

Kulttuurilautakunnasta seurasin teatteritalon vaiheita. Oli aivan huikeita visioita Kylpylä-torintalo-teatterista Hanasaarta vastapäätä meren päälle.  Rahoituskin olisi löytynyt, jos kaupunki olisi ollut suosiollinen.  Kaupungin johto ajoi teatteria myös WeeGeen lähelle, mutta Teatterisäätiö ei innostunut asiasta. Itse esitin tuolloin, kuten myös pari vuotta sitten, että olisi hyvä kompromissi rakentaa talo Kulttuurikeskuksen viereen, juuri sille paikalle, johon teatteria nyt suunnitellaan. Kulttuurijohtaja Dolivo selvitti aikanaan asiaa. Asia ei edennyt, enkä koskaan ollut nähnyt Joria niin vihaisena. Hän ei kertonut kuka kaupungin johdosta vastusti hanketta.

Se pakko julkisesti myöntää, ettei Jori ollut kovin teatterimyönteinen, vaikka muuten olikin tosi hyvä ja ennakkoluuloton kulttuurijohtaja. Hän sai paljon näkyvää aikaan. Visiot toteutuivat. Kaupunginjohtaja Marketta Kokkonen ymmärsi myös kulttuuria ja teatteria. Molempien aikanaanhan tuli WeeGeekin.

Ongelma Espoossa on, että Kulttuurilautakunta on kakkosluokan lautakunta, joka ei kiinnosta valtuutettuja. Siksi myöskään valtuustossa ei innolla laajemmin puolusteta kulttuuria, vaikka kaupungissa on koulutettu väestö, joka arvostaa kulttuuria. Olin välillä lautakunnan ainoa kaupunginvaltuutettu.  Joten ei ollut muita kannattamassa ja puolustamassa lautakunnan tavoitteita valtuustossa. Omalta puolueeltani en saanut tukea. Lopetin, kun valtuusto ruikutti, että kaikki valta oli virkamiehillä ja johtosääntöuudistuksessa siirsivät lisää valtaa lautakunnilta vikamiehille.

Kerroin edellisen lautakunnan puheenjohtajalle, että aina ennen kulttuuriin liittyvät päätökset käsiteltiin lautakunnassa. Nyt teatteria koskeneet esitykset vietiin lautakunnan ohi kaupunginhallitukseen. Kulttuuria arvostava lautakunta ei ehkä olisi ollut kaikkien Tapiolan taseyksikön esitysten takana.

Romahduksesta romahdukseen

Palailin taas teatterin ympyröihin Helmisen Jussin aikana. Siinä oli mies paikallaan. Taiteellisesti kunnianhimoinen ja henkeen ja vereen teatteritalon puolesta. Joskus liikaakin, suututti kerran minutkin, mutta kannatusyhdistyksen silloinen puheenjohtaja Pohjalan Heikki sai lepyteltyä.

Teatteritalo oli vihdoin myötätuulessa. Vuonna 2014 kaupunginsuunnittelulautakunta ja kaupunginhallituksen jaosto olivat päättäneet teatterin rakentamiseen Vesiputoustalon viereen.

Sitten tuli monta romahdusta peräjälkeen. Kaupunki – lue Tapiolan taseyksikkö– valmisteli salaa em. päätösten vastaisesti teatteria maan alle Kulttuurikeskuksen yhteyteen. Tähän ei voinut vaikuttaa valtuuston, kaupunginhallituksen eikä lautakuntien kautta. Kulttuurikeskustakin oltiin purkamassa. Ainoa keino suojella Espoon arvokkain kulttuurimaisema oli hakea sitä suojelluksi. Laadin hakemuksen ja demarivetoinen Espoon Kulttuuriseura allekirjoitti sen.

Tämä vaihe oli hirveintä Espoon kunnallispolitiikan historiaa. Esittelytekstit luottamuselimille olivat täynnä virheitä ja asenteellisuuksia. Vuonna 2014 oli kaupunkikuvallisesti paras paikka teatterille Vesiputoustalon vieressä, seuraavana vuonna maan alla. Kun maanalaisen ja maan päällisen ratkaisun kustannukset olivat lähes samat, lisättiin kulttuurikeskuksen remonttirahat teatterin kustannuksiksi.

Kaupunki yritti yksin päättää teatterisäätiön asioista, vaikka säätiö on kannatusyhdistyksen ja kaupungin perustama. Teatteri oli talonsa alullepanija ja siten hallintolain tarkoittama asianosainen, jota lain mukaan tulee informoida asian etenemisestä. Säätiö sai lukea talonsa kehitysvaiheet kaupunginhallituksen jaoston esityslistalta. Silloin oli myöhäistä vaikuttaa. Täydellistä asiantuntemattomuutta osoitti esittelyteksti, jonka mukaan toiminta painottuu vierailuteatteriin, vaikka se pyöri nimenomaan omasta tuotannosta tulleilla rahoilla.

Museovirasto kiisti Julkisen sanan neuvostolle Länsiväylän pääkirjoituksen tiedon, että Museovirasto puoltaa maan alaista ratkaisua. Kuulemma valmistelussa oli huomioitu arkkitehti Sipisen lausunto keskuksen purkamisesta. Sipinen oli kauhuissaan tästä valheesta. Ely-keskus myönsi kadottaneensa suojeluhakemuksen juuri siksi ajaksi, kun maan alle rakentamisesta päätettiin. Hakemus ”löytyi” samana päivänä muutama tunti päätöksen jälkeen. Ely-keskus sai Ympäristöministeriön moitteet. Jne, jne, näitähän riittää.

Kun Leena Luhtanen ja 20 muuta valtuutettua yritti kysellä em. sotkun perään, he eivät saaneet koskaan kunnon vastausta ja valtuusto tyytyi tähän.

Miksikö? Siksi, että luottamushenkilöt ovat päättäneet, että Tapiola on oma taseyksikkönsä. Mitä enemmän tontteja myydään ja mitä tiheämmin rakennetaan, sitä enemmän taseyksikkö saa tuloja, joiden käytöstä se yksin päättää. Arkkitehti, professori Paalasmaan mukaa ”Aikanaan maineikas keskusta vaikuttaa hahmottomalta rakennuskasalta” (LV 11-12.11.17). Radion kertoman mukaan Tapiolan keskusta on pahempi betonikolossi kuin Kouvolan keskusta ja se on pahasti sanottu se. Turistit kyselevätTapiolassa, missä se puutarhakaupunki on? Useampi professori on arvostelut Tapiolan keskuksen tuhoamista.

Valoa pimeän tunnelin päässä

Teatterinjohtaja Thibblin oli paha pettymys, koska hän lähti ajamaan maanlaista ratkaisua em. poliittisten päätösten, teatterisäätiön, kannatusyhdistyksen päätösten sekä espoolaisen kulttuuriväen kannan vastaisesti. Ainoa peruste oli, että oma talo on liian iso taloudellinen uhka. Helmisen Jussihan piti omaa taloa haasteena teatterin henkilökunnan ammattitaidolle. Ja uskoi, että teatterin henkilöstön ammattitaito riittää haasteeseen vastaamiseen. Niin uskon minäkin.

Joken aikana kansainvälisten vierailujen taso heikkeni ja keskittyi naapurimaihin. Omiin tuotantoihin suhtauduin etukäteen ennakkoluuloisesti, mutta ne osoittautuivat menestyksiksi joko taiteellisesti ja/tai taloudellisesti.

Arvostelin teatteria tuolloin linjattomuudesta. Mutta kun on kaksi esitystä vuodessa, niin miten niillä tehdään linjaa, minulta kysyttiin. Esitin saman mielipiteen teatterin uudelle johtajalle Erik Söderblomille. Hän kysyi, että miten niin? Miten niin linjaa ei voi löytyä? Onko jossain päätetty, että on vain kaksi omaa tuotantoa vuodessa? Odotan suurella mielenkiinnolla teatterin valmistelussa olevaa strategiaa. Ja teatterinjohtajan taiteellisia linjauksia – pitkästä aikaa.

Valtuusto ja kaupunginhallitus alkoivat kypsyä, kun eivät saaneet monen yrityksen jälkeen kunnon vastauksia ylikävelyihinsä ja päättivät kulttuurikeskuksen ympäristön kokonaisvaltaisesta suunnittelusta. Myös arkkitehtuurikilpailu nousi esiin. Onhan alueella paljon liikkuvia osia. Ensiksi pitäisi selvittää vanha kulttuuritarjonta ja sen kehittämismahdollisuudet ja sitten miettiä mitä uusia toimintoja alueelle tulisi. Kulttuurikeskuksen kirjasto ja ravintola tarvitsevat kunnon tilat uudessa teatteritalossa. Olisi valtava taiteellinen synergiaetu, jos Sinfonietan ja teatterin henkilökunnat työskentelisivät samoissa tiloissa jne jne.

Kulttuurikeskus menee remonttiin. Marimekkotalo voi olla mukana kilpailutuksessa.  Kulttuuriaukion tapahtumatoria voisi tukea purettavien Keilahallin – ja pysäköintitalon katutason kulttuuritiloilla jne jne.  Luonnollisesti uusi komea teatteritalo tukisi arkkitehtonisesti ja toiminallisesti tätä kokonaisuutta

Ongelma vaan on, ettei kaupungilla ole resursseja tällaiseen kokonaisvaltaiseen suunniteluun, joka tulee suorittaa ennen arkkitehtuurikilpailua. Tosin Espoossa on kyllä maan paras resurssi -teatterinjohtaja Söderblom – Helsingin juhlaviikkojen kokenut johtaja.

Kaupunginjohtaja juhlisti Olli Männikön läksiäistilaisuutta lupaamalla teatteritalon. Kaupunginhallituksen uusi puheenjohtaja haluaa ratkaista Espoon ikuisuuskysymykset: kaupungintalon, teatteritalon ja varmaan Tapiolan uimahallinkin. Tosin minusta sen mukaan ottaminen teatterikeskusteluun sotkee vain hyvin alkanutta valmistelutyötä ja on vastoin valtuuston tahtoa. Sen mukaisesti myös toimialajohtajat seuraavat ja ohjaavat kiinteästi teatterin talohanketta.

P.S Läheltä seuranneena voin sanoa, ettei teatteritalo olisi näin pitkällä ilman kannatusyhdistyksen aktiivista ja pitkäjännitteistä taustatyötä ja vaikuttamista kiitos puheenjohtaja Leo Eskolan ja  edellisen puheenjohtajan, kunniajäsen Erkki Pohjalan aktiivisuuden.

Juhani Hakala

 

 

Kiveen se menee teatterikin

Tämä vanha juttu on kirjoitettu pääasiassa siihen aikaan, jolloin teatteria vielä oltiin kaivamassa kokonaan maan alle. Nyt jo uskaltaa muistella näitä katalia aikoja.

“Kivestä se lähtee teatterikin”. Näin luki vuonna 1965 Kulttuurikeskuksen paikalle asetetussa laatassa.  Siinä taisi olla pieni sijamuotovirhe. Siinä pitäisi lukea: “Kiveen se menee teatterikin” eli Kulttuurikeskuksen kallioon.

Tiedättekö muuten, että Espoossa on jo kellariteatteri? En minäkään tiennyt. Tämä kuvaa hyvin sitä, kuinka hyvin kellariin piilotetut teatterit tunnetaan edes omassa kaupungissa. Häpeääkö kaupungin johto teatteriaan?

Juuri siksi kai kellariteatteria on valmisteltu salaa. Eihän sitä kehtaa näyttää ihmiselle jotka ajattelevat. Rekoillekin tulee maan alle ihan omat pysäköintitilat, mutta ei työtiloja henkilökunnalle

Kaupunginhallituksen jaoston mukaan paras teatterin paikka vuonna 2014 kaupunkikuvallisesti ja arkkitehtonisesti oli Vesiputoustalon vieressä. Seuraavan vuonna jaosto päätti, että aivan samoista syistä paras teatterin paikka on maan alla – poissa silmistä. Virkamiehet  perustelivat maanalaista ratkaisua sillä, ettei tarvitse rakentaa komeita ulkoseiniä. Jotkut taas haluavat teatteritaloa juuri niiden vuoksi.

Espoossa on tapana, että luottamushenkilöiden annetaan puuhastella mieleisissään puuhissa, jotta virkamiehet saisivat työrauhan. Säätiöthän on heidän mielestään perustettu juuri sitä varten. Virkamiehet katsovat, että halvimmalla teatteri tulee, kun teatteria tehdään virka-aikana ilmoittamatta siitä kellekään.

Espoossa kaupunki tekee yhteistyötä vain itsensä kanssa.

Haluammeko me korkeaprofiilisen teatterin vai konservatorio-, kirjasto-, kulttuuritalo-, työväenopistonäyttämön? Helmisen Jussi suosittelee, että Kansainvälinen teatteri voitaisiin myytäisiin Kansallisteatterille, onhan se jo ostanut Lillanin, Areenan ja Peacockin.

Arkkitehti Sipisen ja museoviraston iloksi kulttuuriaukiolle tulee iso ja korkea kuutio, joka peittää kulttuurikeskuksen fasadin. Nimeksi tulee “Espoon kulttuurin hautapaasi”. Nimen keksivät viereisiä jalkapallokenttiä käyttävä Mäkelän ja Isotalon jengit.

Lainataanpa vielä Helmisen Jussin mielikuvituksen lentoa. Hänen mukaansa uuden teatteritalon pitää olla Vauuuuu arkkitehtuuria. Oheistoimintoina hän esitti mm. kesä-, katu-, tori- ym teatteria ja sirkustelttoja teatteritorille, teatterin tornin käyttöä kiipeilyseinänä ja sen katto olisi lintujen tähystystorni. Talvella teatterin torni toimisi pulkkamäkenä ja piha luistelukenttänä, filmejä luistelijoille heijastettaisiin teatteritorniin.

Virkamiesten mukaan Vesiputoustalon viereen teatterin tontille rakennettava asuintalo tuo kaupungille 20 miljoonaa euroa. Teatterille taas sanottiin, että sama tontti on niin savista, ettei sinne voi rakentaa teatteria. Lopuista viidestä vieressä olevasta rakennettavasta  asuintalosta saatavat 100 milj. euroa menee ylempien virkamiesten palkankorotuksiin ja Espoon konkurssikypsien urheiluyritysten tukemiseen. Ne kun putoilee koko ajan liigoistaan. Naisten urheilulla Espoossa on aivan päinvastainen suunta. Ilman kaupungin tukia.

Teatterin ensimmäinen esitys oli “Toivottu sininen ranta”.  Sen innoittamana säätiö ajoi teatteritaloa rantaan Länsiväylän varteen. Rannalle olisi rakennettu toivottu sininen teatterikylpylätoteemi.

Teatteritaloa on vaadittu nyt eikä heti. Valtuuskuntakin otti vuonna 2002 tosi tiukkaa kantaa: “Valtuuskunta keskusteli teatteritalosta ja totesi, että on tärkeää, että teatteritalo saadaan.”

Teatteria esitettiin myös Suurpeltoon. Onhan se aivan sama, tuleeko teatteri pellolle vai kellariin.

Kulttuurijohtaja Dolivo veti 2000-luvulla onnistuneesti eläkkeeseensä asti teatterintalon estoprojekteja. Vt toimialajohtaja Sampo Suihko jatkoi kiitettävästi tätä linjaa

Kaupungille jätetyssä adressissa oli 7258 nimeä teatteritalon puolesta. Tämä on 0,37 % Espoon väestöstä ja 100 % kulttuuria arvostavista espoolaisista.

Satu

Sitten pieni satu. Olipa kerran valto nimeltään ei Tapio- vaan Anttila. Tämän valtion nimi tulee valtion kuninkaasta Antista, ei konkurssiin menneestä tavarataloketjusta, vaikka kyllä sekin symboliikasta käy.. Antilla meni oikein hyvin. Hieman häntä harmitti, kun hänen valtionsa kehitystä haittasi kolme asiaa: asukkaat, asiakkaat ja asiantuntijat (yleensä professoreita). Ilman heitä Antti voisi toteuttaa kulttuuri-ihannettaan: betoni on kaunista. Ja mitä enemmän sitä on, sitä kauniimpaa. Radiossa sanottiin, että Tapiola on pahempi kuin Kouvolan keskustan betonikolossit. Se on Antista ollut paras kiitos hänen työlleen.

Kuningas Antti oli käynyt Venäjällä Kyberopissa. Hän oli hyvä disinformaation jakamisessa. Esimerkiksi hän päästi Someen uutisen että Museovirasto ja Sipinen haluavat teatterin maan alle. Ja Länsiväylän eläkkeelle jäänyt päätoimittaja jakoi kiitettävästi tätä disnformaatiota lehdessään. Julkisen Sanan neuvostokin otti kantaa Länsiväylän pääkirjoitukseen.Pääkirjoitaja  piti huolen, ettei muuta informaatiota jaeta lehdessä. Eipä saatu Heikin kanssa enää teatterijuttujamme läpi.

Tapiolan kuningaskunta kuului liittovaltioon nimeltä Espoo. Antin ongelma oli ollut, että tämä liittovaltio sotkeutuu koko ajan hänen asioihinsa ja pyytää kaiken maailman selvityksiä. Erityisesti Antti vihasi Kaupunginvaltuuston kokouksia. Valtuutetut  eivät todellakaan tajua mitä ne puhuu ja päättää. Mitä se valtuutetuille kuuluu, jos Antti jättää noudattamatta Kaupunginhallituksen, sen jaoston ja Kulttuurilautakunnan päätöksiä sekä Kaupunginsuunnittelulautakunnan vahvistamaa kaavaa.

Onneksi yhteistyö Ely-keskuksen kanssa toimii. Se myönsi  kadottaneensa kulttuurikeskuksen suojeluhakemuksen siksi ajaksi, kun kulttuurikeskuksen purkamisesta päätettiin. Länsiväylässä kuningas Antti jo kertoikin, mitäEly-keskus tulee päättämään.

Jussin ajatuksia

Edellisen teatterin johtajan Jussi Helmisen mukaan “Teatterin arkkitehtuuri on voimakkain tekijä ohjelmistoa valittaessa. Jos rakennus ei houkuttele, on tehtävä houkuttelevaa ohjelmistoa – usein tämä tulkitaan kepeäksi ja kaupalliseksi. Taiteellisia riskejä on vaikeampi kääntää voitoksi vaatimattomassa tilassa maan alla. Kun sirkus tulee kaupunkiin, se pystyttää telttansa keskeiselle ja näkyvälle paikalle missä ihmiset ovat.“

Ilman Jussin jälkeistä teatterinjohtajaa meillä olisi jo teatteritalo kohta valmis. Thibblin ajoi voimakkaasti maan alaista ratkaisua, vastoin poliittisia ja säätiön hallituksen päätöksiä. Perusteena oli liian suuri riski. Eikös se riipu teatterin tuotantojen tasosta?

Helmisen Jussi keräsi kovasti tilastoja. Niiden mukaan teatterin osuus Espoon kulttuurimenoista on laskenut vuoden 1991 11,2 %:sta 2,6 %:iin vuonna 2008. Espoon kaupunginapua teatterille oli 5,9 €/asukas, kun 25 pienemmän kaupungin tuki oli keksimäärin 25,2 €/asukas. Eläköön jalkapallo. Suhteellisesti vähiten Suomessa teatteriinsa panostaa korkeasti koulutettu Espoo.

Ei Espoo teatteria tarvitse, onhan niitä Helsingissä? Eihän Espoo sitten tarvitse jalkapallokenttiäkään, onhan niitä Helsingissä? Miksi meillä on Espoon Blues? Tai Honka? Onhan Helsingissä parempia joukkueita?

Vaikuttajia ja näytelmiä

Vuonna 2007 tavattiin kulttuuriministeri. Kaupungin johtoa kirveli erityisesti ministerille annetun muistion kohta, jossa teatterilaissa Espoon teatteri rinnastettaisiin Tampereen Työväenteatteriin. On se vaan kumma, kun politiikka tunkee joka paikkaan. Samalla muutettiin Espoon Työväenopistonkin nimi epäpoliittiseksi Omniaksi.

Teatteriin kutsuttiin kovasti päättäjiä, jotta teatteritaloasiaa saataisiin eteenpäin. Jussi oli valinnut näytelmätkin hyvin sopivasti.

“Vähän niin kuin Alaskassa” olisi ehkä paras kuvaus säätiön ja kaupungin väleistä. Säätiön puheenjohtajaan varmaan viitataan näytelmässä “Profeetan valitus” vai olisiko “Raivokabaree” osuvampi ilmaus.  “Piilopaikka” esitettiin Revontulihallissa, mutta uusintaesitys tulee maanalaiseen teatteriin.

“Myöhästynyt hääyö” -esityksen jälkeen hanketta esiteltiin valtuutetuille. “Perheistä pahin” – ei siis kun ”parhain” näytöksen oli kutsuttu kaupungin  virkamiesjohto. Uudet valtuutetut kutsuttiin katsomaan esitystä “Toisen ääni”.

Olikohan se Martonin aikana, kun esitettiin näytelmä “Murtunut nainen” ja Tytti Oittisen aikana “Virtahepo olohuoneessa”. Molierein “Luulosairasta” ei estetty Helmisen aikana, ”Ihmisvihaaja” kuitenkin esitettiin, sanoo Jussi itse.

“Avoimien ovien päivä” kyllä esitettiin, vaikkei omia ovia ollutkaan. Teatterin käyttöpäällikkö on luvannut järjestää allekirjoittaneelle vierailunäytännön nimeltä “Idiootti”. Espoon virkamiesten talopaikkavalintoja kuvaisi ehkä “Leiri maailman laidalla” tai “Katvealueelle”.

Kun teatterin alkua kuvasi Alaskan kylmyys, niin viimeaikojen talokiistaa kuvaa “Sainks Mä”.

Muuten teatteri on vastuussa kaupungin johtavien virkamiesten terveydestä. Aina kun heidän piti tulla teatterin tilaisuuksiin, he sairastuivat.

Juhani Hakala

 

 

 

 

 

 

 

© 2018 Espoon kaupunginteatterin kannatusyhdistys — Powered by WordPress

Theme by Anders NorenYlös ↑