Espoon kaupunginteatterin kannatusyhdistys

Category

Blogi

Arkkitehtuurikilpailu!

 

Olipas Baskimaan Solitudes lajissaan täydellinen näytelmä. Tuli hyvä olo. Niin tuli hyvä olo sitä edeltäneestä Emman keskustelustakin. N. 100 ihmistä oli kaikista asioista yhtä mieltä.  Paitsi yksi: Tapiolan diktaattori Antti Mäkinen. Yleisön arkkitehdit ja diplomi-insinööritkin olivat aivan väärässä. En ole ollut yhdessäkään asukastilaisuudessa, jossa Mäkinen tai joku muu kaupungin edustaja olisi sanonut: ”olipa hyvä idea”. He sanovat vain: ”Vain minä olen oikeassa!”

Toisena keskustelijana oli Aalto Yliopiston graafisen suunnittelun professori evp, visuaalinen  suunnittelija ja Tapiolasta ja Hangosta dekkareita kirjoittanut Matti Remes. Hän muutti pois Tapiolasta, kun ei halunnut katsella Tapiolan tuhoa. Hän kyllä hyväksyy lisärakentamisen.  Hänen mukaansa kuitenkin Espoossa grynderit suunnittelevat taloja, mutta ei niiden ympäristöjä. Alueita ei suunnitella kokonaisuuksina.  Mäkinen oli toista mieltä.

Tähän tarttui eräs osanottaja. Hän valitteli olevansa vain diplomi-insinööri.  Hän arvosteli voimakkaasti Satakielen rinteen rakentamista. Siellä on valtava rakennusmassa, kun taas Kulttuurikeskuksen ympäristössä on ilmavaa arkkitehtuuria. Mäkinen oli toista mieltä.

Ilmakuva kulttuurikeskus

Remeksen mukaan Tapiolan kehittäminen on jätetty vuosikymmeniksi. Remes arvosteli Ainoan kauppakeskusta epäonnistuneena tusinatuotteena, jossa ei ole omintakeisesta arkkitehtuurista ja auringon valosta ei ole tietoakaan. Kehitystä tehdään samoin persoonattomin ideoin esimerkkeinä Sello ja Omena.  Suurin virhe on se, että bisnessmiehet rakentavat Tapiolaa, eivät arkkitehdit. Mutta jos tehtäisiin arkkitehtonisesti korkeatasoista, se vasta binessidea olisikin.

Mäkinen toisteli vanhoja fraaseja, joita olen moneen kertaa kirjoittanut, joten olkoon.

Ensimmäisen puheenvuoron käytti entinen kaupunginjohtaja Pekka Löyttyniemi ja kysyi missä vaiheessa on teatteritalo. Remes ehdotti arkkitehtikilpailua. Tästä minun oli helppo jatkaa.

Kulttuurikeskus kaipaa kipeästi remonttia. Siellä on valtava tilanahtaus. Kirjasto on hakenut pitkään kunnon tiloja maan päältä. Kulttuurikeskus ja teatteri kaipaavat kunnon ravintolaa. Se vasta olisi synergiaa, jos Sinfonietan ja teatterin toimistot olisivat yhdessä. Näin vapautuisi kulttuurikeskuksesta tiloja. Nyt teatteri ja sen henkilöstön työtilat ovat tulossa aivan eri paikkoihin.

Tapiolan puutarhakaupunki oli maailma huippua kauan, kauan sitten. Miksi ei palautettaisi Tapiola taas arkkitehtuurin eturintamaan kansainvälisellä arkkitehtikilpailulla? Liikkuvia osia olisi paljon. Kulttuurikeskuksen vieressä on varattu tontti jo kulttuurille. Keilahallin talo ja pysäköintitalo puretaan, eikä niissä ole vielä kaavaa. Mahdollisuudet olisivat valtava. Aplodeista päätellen yleisö oli samaa mieltä.

Päätös laatimaani Kulttuurikeskuksen suojeluhakemukseen on tulossa viimeistään ensi toukokuussa.

Monessa puheenvuorossa kiiteltiin Länsiväylässä ollut arkkitehti Pallasmaan kirjoitusta. Mäkinen ei kiittänyt.

Seuraavan voimakkaan puheenvuoron käytti Kulttuurikeskuksen arkkitehti professori Sipinen. Ja Mäkinen oli täysin eri mieltä. Mitä nyt yksi talon piirtänyt professori on verrattuna Espoon kaupungin virkamieheen.

Sipinen kävi läpi väitettyjä synergiaetuja, jos teatteri olisi maan alla. Kulttuurikeskuksen naulakot riittävät nyt juuri ja juuri. Lämpiöön- Kulttuurikeskuksen – etisttiloihin pitäisi nousta 4 kerrosta teatterista maan alta. Hänen puheenvuoronsa vakuutti, että että maanalaisen suunnitelma ovat laatineet henkilöt, jotka eivät tiedä teatteritoiminnasta ja synergiasta mitään.

Kaupungin kaupunkikuva-asennetta kuvaa kulttuuripuolen perustelu: ”Jos teatteri on maan alla, ei tarvitse laittaa rahaa julkisivuihin”.

Juhani Hakala

 

TAIVAS

Espoon kaupunginteatterin ”Seuraavat 500 vuotta” esityksen pohjalta järjestetyt keskustelutilausuudet päättyivät keskusteluun taivaasta. Aiempien keskustelujen yhteenvedot (Synti, armo) löydät myös tästä blogista.

Tilaisuuden isäntänä ja keskustelun vetäjänä toimii jälleen Kirkko & Kaupunki -lehden päätoimittaja Jaakko Heinimäki. Keskustelemassa taivaasta olivat diakoni Kristiina Huotari Olarin seurakunnasta ja filosofi Torsti Lehtinen.

Kristiina aloitti keskustelun taivaasta. Hänelle taivas on maan päällä. Se on keskellämme – nyt! Suhde Jumalaan tapahtuu täällä. Taivas hänelle on oma perhe ruokapöydän ääressä. Tai kun ja naapurin rouva pesee pyykit, kun itse on vauvan vuoksi aivan poikki.

Tässä on yhtäläisyys myös aasialaisiin uskontoihin. Taivas – valaistuminen tapahtuu tässä elämässä. Se tapahtuu tässä hetkessä, joka hetki. Valaistumiseen liittyy onnellisuutta, viisautta, luovuutta, mielen tasapainoa, rakkautta jne. Buddhalaisuudessa valaistunut palaa tähän maailmaan, niin kauan, kun täällä on kärsimystä. Sitten kun homma on hoidettu, pääsee lopulliseen taivaaseen, jossa ei ole käsitteitä, ei aikaa, eikä paikkaa.

Torstille taivas on pieni kahvi ja korvapuusti vaimon kanssa Keuruun matkahuollon kahvilassa.

Kristiina mietti sitä että, kun Jumalalle kaikki on elossa, siis myös edelliset sukupolvet, niin tulevatko isien synnit kolmanteen sukupolveen? Eikö esi-isiemme pitäisi olla meillekin elossa?

Torstin mukaan suurimmat nerot ovat eteerisiä valo-olentoja. Tässä yhteydessä hän puhui Dantesta ja ”Jumalaisesta näytelmästä”. Rakkaus tarvitaan matkaoppaaksi. Helvetin kuvaus on paljon vahvempaa kuin taivaan kuvaus. Taivas on paikka, jossa helvetti ei ole valloillaan. Ilo ja ikuinen uni riittäisivät hänelle – makoilisi vaan.

Kristiina kysyi taivasikävästä, mikä se on. Koti-ikävässä on paljon samoja piireteitä. Me tiedämme kärsimyksen ja helvetin, mutta emme yhteyttämme Jumalaan. Onko meillä kokemuksia Jumalasta tai taivaasta? Täydellinen rakkaus poistaa pelon. Kristityn tehtävä ei ole miettiä, kuka pääsee taivaaseen.

Usko on uskon asia, sanoi Kristiina. Lähteestä juonut ei voi mieltää lähteen olemassaoloa.

Torsti kysyi, että voiko taivas olla täynnä. Sinne pääsisi vain, jos joku putoaisi pois. Kristus ei ole moraalinen kainalosauva vaan kuoleman voittaja. Taivaassa kaikki ovat yksilöinä.

Torstin mukaan kristinuskossa on usko ruumiin ylösnousemukseen. Voiko ruumis nousta ylös? Vastakohta on aasialainen käsitys sielun yhtymisestä Jumalaan Atmaan.

Jaakon mukaan ruumiillisuus tulee muinaisesta Kreikasta. Ruumis on saatanallinen. Jumala on luonut sielun

Torstin mukaan, jos ei olisi kristinuskoa, ei olisi Bachin, Händelin, Pärtin musiikkia, ei taideaarteita, ei kirkkoja, ei kristillistä runoutta. Hänen mukaansa myös turmelus on tuottanut mahtavaa taidetta. Itävalta on nuhteeton. Mitä se on tuottanut – käkikellon!

Maan pitää olla taivaan kaltainen. Armoa ei saa puuttua. Ihmistä ei saa mitata heikoimman kohtansa mukaan.

Torstin mukaan Origenes sanoi, että kaikki pääsevät taivaaseen. Augustinus olisi kyllä lähettänyt osan helvettiin.

Jaakko näkee helvetin suppilona. Mitä alemmas menee sitä kylmempää ja ahtaampaa tulee. Totisuus ja vakavuus lisääntyvät. Danten näytelmästä puhutaan Jumalan universaalista hymystä. Onko taivasikävä jälleennäkemisen toivo? Jumala ja taivas ovat sama asia.

Jaakon mukaan aasilaiset uskonnot katsovat, että kärsimys johtuu elämän janosta. Kun jano loppuu, loppuu kärsimyskin.

Tässä vaiheessa käytin puheenvuoron. Kerroin, että esi-isämme Skandinaviassa uskoivat sielunvaellukseen. Uudelleensyntymä tapahtui suvun sisällä. Tutkimusten mukaan 15 % suomalaisista uskoo sielunvaellukseen. Torsti puhui paljon Platonin vaikutuksesta kristinuskoon. Platon uskoi sielunvaellukseen. Se oli vallitseva käsitys vielä Jeesuksen ja Paavalinkin aikaan. Vasta Konstantinopolin kirkolliskokous poisti sielunvaelluksen (v. 553) harhaoppina. Maailman valtauskonnoista Hindulaisuus uskoo sielunvaellukseen ja Buddhalaisuus jälleensyntymään (sielua ei ole).

Jaakko teilasi Kirkolliskokousten merkityksen. Uusplatonimsi vaikutti kristilliseen ajatteluun vielä 200-300 luvuilla. Platon puhui kuolemattomista sieluista. Torsti totesi, että Raamatussa Jeesus edelleenkin viittaa sielunvaellukseen.

Torstilla ei ole iankaikkisuuden toivetta, hän haluaa vain rauhaa. Mutta jos Jumala suo iankaikkisuuden, on sekin OK.

 

 

Armo

Synti on keskusteltu ja nyt puhuttiin armosta. Sitä syntinen kaipaa. Tosin nyt puhuttiin enemmän ihmisten armosta toisiaan kohtaa, ei niinkään Jumalan armosta, kun se taitaa olla itsestäänselvyys kristityille. Teemat liittyvät Paavo Westerbergin kirjoittamaan ja ohjaamaan Seuraavat 500 vuotta -näytelmään.

Kun syntinen on armahdettu, pääsee hän taivaaseen. Tosin esi-isämme uskoivat sielunvaellukseen (henkisielu ja löylysielu), kuten kyllä Jeesuskin (Konstantinopolin kirkolliskokous poisti sielunvaelluksen kristinuskosta). Mutta tästä enemmän tiistaina 7.11 klo 18 teatterilla. Alustajia vielä etsitään tätä kirjoitettaessa.

Jälleen puhetta keskustelussa johti Kirkko & Kaupunki -lehden päätoimittaja Jaakko Heinimäki. Keskustelemassa oli kirjailija, Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja Kaisa Raittila ja näyttelijä, itsekin teologiaa lukenut Laura Malmivaara, joka on kirjoittamassa kirjaa isoisoisästään Wilhelm Malmivaarasta.

Keskustelijoina Jaakko Heinimäki ja Kaisa Raittila

 

Jaakon mukaan armoa on vaikea määritellä. Ihmisen ei tarvitse jäädä omaan pahuuteen lillumaan, kun on olemassa armo – anteeksianto. Hän oli vieraillut Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä ja mietti, onko olemassa sellaista pahuutta, joka ei ansaitse armoa. Ansaitseeko ihmiskokeita tehnyt Josef Mengele armon? Jaakon mukaan rajat armolle tulivat kyllä vastaan.

Laura ei tunne ihmistä, joka ei tarvitsisi armoa. Armoa ja hyväksyntää tarvitsevat suomalaisten riittämättömyyden tunne ja huono itsetunto. Ihminen tarvitsee armoa itseään kohtaa. Tarjoa itsellesi rakkautta ja hyväksyntää. Se on Jeesuksenkin sanoma, joka on ristiriidassa Raamatun kanssa (VT: orjia saa olla, ja homot pitää tappaa, naispappeja ei saa olla jne).

Voiko ihminen ajatella olevansa hyvä tyyppi?  Onko ylpeys itsestä synti? Lutherin mukaan emme tee hyviä tekoja miellyttääksemme Jumalaa. Kristittyjä kehotetaan olemaan armollisia toisilleen, koska Jumalakin on.

Lauran mukaan, jos ei anna anteeksi on molemmat tuomittu vihaan. Ihminen vapauttaa itsensä ja toisen ihmisen vihasta antamalla anteeksi. Anteeksi antava pääsee sopuun itsensä kanssa ja siksi on helppo antaa anteeksi. Unohtaa kuitenkaan ei voi, mutta ei tarvitse välittää, eikä murehtia ja päästä samalla ennenaikaiseen hautaan (kirj. huom.).

Keskustelija Laura Malmivaara

 

Kaisan mukaan joskus armo tuntuu epäreilulta, kun esimerkiksi murhamies armahdetaan. Armo aiheuttaa ahdistusta. Usein säikähdetään, kun tehdään väärin. Hänkin katsoi, ettei nykyihminen sido armoa syntiin, vaan riittämättömyyden tunteeseen. Usein armo muodostaa sanat: ”ei se haittaa”. Ja tästä sitten puhuttiinkin paljon. Ihminen tarvitsee toista ihmistä, joka sanoo, ”ei haittaa”.

Jaakon mukaan voi sanoa vahingon sattuessa: ”ei se mitään”. Siinä ei ole minusta syyllisyyttä, eikä vahingon vähättelyä, eikä personointia.

Voiko hyvä voittaa pahan kysyttiin? Kokiko Hitler omassa elämässään vain pahaa ja siksi oli paha – ei tiennyt hyvästä. Itse uskon, ettei pahaa sinällään ole olemassa. Pahaan on aina syy. Hyvä ei tarvitse syytä. Kaisan mukaan elämämme perustuu virheiden etisintään.

Voiko Armon määritellä hyväntahtoisuudeksi kysyi Jaakko? Kaikki on syntynyt hyvästä. Jumala on halunnut hyvää. Mutta kysyn vain, miksi erityisesti lahkot näkevät kaikessa pahaa, jolta tulee suojautua? Uskonnon korostama raskas synnin taakka sortaa ihmisiä alleen. Monet uskonnot lähtevät ihmisen hyvyydestä – ei pahuudesta.

Jaakko tuli lähelle Buddhalaisuutta ja Hindulaisuutta, kun hän haluaa nähdä Jumalan kaikessa. Eli siis myös ihmisessä. Tästähän vanhin Tuomaan evankeliumi lähtee: Jumala, Kristusenergia on kaikessa – kivessäkin. Jos maailma olisi tällainen ihminen eläisi Kaisan mukaan hyvän tahdon ympäristössä.

Kaikki on energiaa, sanoo myös nykyään kvanttifysiikkakin. Tämän päivän mystiikka on huomispäivän tiedettä. Jos jotain ei vielä pystytä ymmärtämään, ei se ole kohteen vika vaan syynä on menetelmien puutteellisuus.

Jaakon mukaan armon pyytäminen on jatkuva olotila.

Yleisön puheenvuorossa muisteltiin, miten koulussa puhuttiin vain synnistä, ei koskaan armosta. Ennen oli Jumalan pelko. Välinpitämättömyys on pahin synti. Siksi maapallon kärsimys vain pahenee.

 

P.S. Seuraavat 500 vuotta on vaikea näytelmä. Sen voi kokea hyvin monella tavalla ja tasolla. Oikeastaan yhtä arvostelua lukuun ottamatta kaikki muut arvostelijat ovat pitäneet näytelmästä ja sen monitasoisuudesta. He ovat nähneet eri tasoja hyvin toisistaan poikkeavasti. Eli näytelmä on puhutellut heitä hyvin henkilökohtaisella tasolla.

Muutama lainaus Teatteri, Tanssi + Sirkus lehdestä (Nina Jääskeläinen): ”Luterilainen arvojärjestelmä on meihin niin syvälle juurtunut, että itse emme sitä edes havaitse…Näky ei ole kirkas lohdullinen eikä kaunis. Moraalisuuteen pyrkivä ihminen on lopulta unohdustensa, valheidensa ja pahojen tekojensa vanki, rangaistuksen mielestään ansainnut…Tekstin tasot ja risteävät symbolit antavat pohtimista pitkäksi aikaa”.

P.S:n PS. Hyvä herra teatterin johtaja. Jos jatkossakin näyttelijät ottavat minut katsomossa osaksi näytelmää, kyllä siitä joku korvaus pitäisi saada. Teatteri Siperia syytti minua, kun olin tullut autolla ja Pomoa taas piti lohduttaa. Tsoukki, tsoukki.

Lauran sanoin: Hyvää päivänjatkoa ja anteeksi

Juhani Hakala

 

 

 

 

Keskustelu 500 vuodesta jatkuu

KUULUSTELU – TAIVAS

1.Näyttämö ja roolit

Kuulusteluhuone, tyhjää, tyhjät seinät, kaksi tuolia, valo- ja video- ja ääniefektit. Yksinpuhelua, kaksinpuhelua, kuulustelija aluksi näkymättömissä, ääni tuli ylhäältä. Myöhemmin kuulustelija tuli näkyväksi. Lattiaan luotiin valoilla ikään kuin käytävät (labyrintti?), joita pitkin kuulustelija kulki ja käveli ja teki työtään eli kysyi ja kysyi ja tiukkasi, ja välillä myös vuoropuhelua. Kuulustelun konventiot, kysyy, kysyy ja tiukkaa ja johdattelee, välillä asiassa pysyen välillä rönsyillään sinne tänne. Mitä ihminen muistaa, tietää, luulee ja mitä hän on oikeasti kokenut ja milloin… Ristikuulustelulla selviää joitakin totuuksia, joitakin ei, ellei osaa tai tohdi kysyä oikeita asioita, esim. oletko sinä tappanut Pasin. Ellei kysytä oikein, ei vastata oikein tai totuudenmukaisesti. Ikään kuin ihminen aina valehtelisi hiukan (vasen-, oikeakätisyys, tennis, sulkapallo, squash…)

2. Näytelmän kulku

On tapahtunut rikos. Pasi on surmattu airolla, pikaistuksissa, 78 lyöntiä. Epäiltyjä on kaksi. Lauri ja hänen ystävänsä Christer. Marika on kuulustelija. Laurilla on omakotitalo. Pasi oli putkimies, joka oli tullut sulattamaan jäätynyttä vesiputkea. Christer oli ollut kerran työssä samassa putkiliikkeessä ja tunsi Pasin. Taustalla, motiivina on putkiliikkeen ylisuuri, kohtuuton lasku. Laskusta oli syntynyt riitaa. Mistä alkaen ja missä Lauri ja Christer olivat tutustuneet, tavanneet. Pelikentällä, mitä peliä – tennistä, sulkapalloa, mitä toinen tai toinen muistaa tai luulee muistavansa tai ehkä puutarhajuhlissa kauan sitten ja oliko Marikakin ollut juhlissa mukana. Oli tapettu lammas naapurin puolelta, 78 iskua, verilöyly. Hiljattain Laurin koira oli raadellut toisen koiran koirapuistossa, hirveää… verilöyly.

Olinko siellä minä, olenko minä… (Shakespeare).

Lutherin reformaatio, teesit naulattiin Wittenbergissä 500 vuotta sitten, tai naulattiinko? Lutherin 10 vuotta kestänyt Raamatun käännöstyö saksaksi, menikö kaikki oikein, olemmeko eläneet valheellisesti, jos siellä oli virhe: (Vain) uskosta pelastut! Oliko ’vain’ sana olemassa tai ei? Tai jättikö Luther sanan pois tahallaan… Mikä on oikein, emme tiedä. Tämä aiheuttaa tuskaa, pelkoakin – ja tämän vuoksi Sanalla on merkitystä, on ollut jo 500 vuotta… Tässä ehkä tarkoitettiin Raamattua. Mikä on olennaista, mitä kuuluu käsitellä kuulustelussa, kaikella on merkityksensä, millään ei ole merkitystä, vähän sekavaa… Kuulustelija pääsi vain raapaisemaan pintaa, vrt ’sinulla on kaunis paita’,  kosketuksen symbolinen merkitys.

Paljon kysymyksiä – mitä elämä on – pitkä, pitkä monologi, koko elämä, mitä muistamme, elämän arkipäiväisyys – kun jossakin on henki (usko/Raamattu). Pelko, ’mitä sä pelkäät’, ’pelkäänkö mä’…?

Kuulustelun keinoin saadaan ihminen miettimään itseään, sisintään! Kuulustelussa, itsetutkiskelussa – ’kaikella on väliä’, tai millään ei ole väliä. Ihmisen muisti, eletty elämä, kokemukset…

Lopussa Lauri on mielisairaalassa, Christer tuli tapaamaan ystäväänsä ja puseron alla olikin papin kauluspaita. Loppukohtauksessa näyttämöhuoneen kolmeen kulmaan sytytettiin kynttilät. Lauri oli tehnyt sairaalassa itsemurhan tai sitten ei, mutta tuli kuitenkin mukaan, kun kaikki kolme (pyhä kolminaisuus), kukin erikseen, puhalsivat kynttilät sammuksiin, seurauksena täydellinen pimeys. Teatteriyleisö sai jäädä miettimään, mistä tässä nyt oli kysymys, mikä oli ns. kupletin juoni tai oliko sitä.

  1. Oliko näytelmässä juoni – punainen lanka?

Juonta oli vaikea löytää, ehkä punainen lanka kuitenkin. Elämä kulkee, jokaisella on omansa, kaikki on kovin sirpaleista ja mieli hajoaa helposti. ”Henki ja ruumis”. Aina emme muista sitä taikka tätä, tai mikä on olennaista. Jossakin on kuitenkin jotain pysyvää (500 vuoitta), sekin voi olla oikein tai väärin. – Näytelmä on hyvin pantu kasaan, jos sillä on sanoma ja se panee ihmisen, katsojan miettimään!

Heikki Alanko 30.9.17

 

Menneet 500 vuotta

Näytelmän nimi on kyllä seuraavat 500 vuotta, mutta minusta ”menneet” vuodet kuvaavat näytelmää paremmin. Näytelmä vaatii katsojaltaan paneutumista. Se ei ole helppo rentoutusnäytelmä. Ja mitä enemmän paneudut, sitä enemmän saat irti.

Näin ei tehnyt Hesarin arvostelija. Hän jäi pinnalliselle tasolle, eikä ymmärtänyt symboliikan merkitystä yhteiskunnallisella tasolla viimeisten 500 vuoden aikana. Se oli hänen haukkumansa toisen näytöksen idea. Hufvudstadsbladet taas oli arvostelussaan minun linjoilla.

Verbalistina tykkäsin kielen leikistä, sen ennakoimattomuudesta. Kieli ei vain välittänyt viestiä, vaan se oli muoto, joka korosti salattua sanomaa. Olivatko toisinnot kaikuja päässä vai muistoja vai torjuntoja?

Ensimmäisen näytöksen kuulustelun merkityksettömät asiat muuttuvat lopussa merkityksellisiksi. Loppujen lopuksi ne ovat epäloogisuudessaan aivan loogisia. Moni asia saa selityksensä – näytelmän juonen ja katsojan mielleyhtymien tasolla.

Näytelmä liikkui todellisuuden ja muistin eri tasoilla. Näytelmä kuvaa muistiamme ja sen valikoivuutta. Käännekohtia korostettiin valojen äkkinäisillä muutoksilla. Mielien maisemat eivät olleet läheskään yhtä suoraviivaista kuin lavastus. Hyvä kontrasti! Mitä merkitsi ihmisten päälle asettuminen lavasteseinissä?

Tätä blogia on vaikea kirjoittaa paljastamatta loppuratkaisua, joka antaa selityksen ensimmäiselle näytökselle. Selitys on monitasoinen ja tahoinen. Ketä tai mitä näyttelijät edustivat, henkilötasolla – yhteiskunnan tasolla ja mitä ne ovat tehneet 500 vuotta, kun Luther vuonna 500 käänsi väärin Raamattua. Alkuperäisessä tekstissä luki ”Uskolla pelastut” ja ”vain uskolla et pelastu”.. Luther lisäsi ”vain” sanan: ”Vain uskolla pelastut”.  Näytelmän mukaan tämä on ohjannut elämäämme, rajannut sitä. Paljon elämää on jäänyt elämättä. Jumala on ollut käyttöliittymämme elämään.

Seuraavaa en itse ilkeäisi kirjoittaa, loukkaamatta ehkä jonkun lukijan tunteita, joten lainataan ohjelmaa, (jota muuten me kannatusyhdistyksen jäsenet myymme):”Seuraavat 500 vuotta on kiihkeä trilleri, joka käsittelee luterilaista elämänvalhetta, perisyntiä ja syyllisyyttä, elämätöntä elämää ja elettyä. Samalla se on kolmen henkilön välinen ankara draama, joka aukeaa vähitellen ja tarjoaa yllätyksiä ja hurjia käänteitä loppuun saakka.” ”Luterilainen elämänvalhe” perustuu Lutherin väärään Raamatun käännökseen.

Näyttelijöistä, lavastuksesta ja ohjauksesta sanon vain, että huipputyötä. Paavo Westerbergin teksti ja ohjaus toimi. Lujimmilla oli Carl-Kristian Rundman epätoivon ja hillityn raivon rajamailla. Minusta Ria Katajan kuulustelijan hahmo oli humoristinen ja piti hyvin jännitettä yllä eka näytöksessä. Hänen ilmeensä tajuaa vasta näytelmän lopussa.  Eero Ahon asu jälkimmäisessä näytöksessä vei näytelmän yhteiskunnan tasolle. Jokainen keksiköön itse symboliikan merkityksen.

Kuka oli trillerin todellinen uhri nyt tai 500 vuotta sitten? Kuka tai mikä oli murhaaja? Tapahtuiko murha 500 vuotta sitten, vai onko se kestänyt 500 vuotta ja kestää vielä 500 vuotta? Sitäkö ufoasu tarkoitti?

Ihmisen etsintä jatkuu. Tämänkin näytelmän jälkeen. Kuka se etsikään ihmistä kynttilä kädessään?

Jos et ymmärrä mitä edellä kirjoitin, niin katso näytelmä ja lue uudestaan.

Juhani Hakala

 

 

 

 

Syksyn esitykset

Otetaanpa aluksi teatterin oma tuotanto Paavo Westerbergin ohjaama kantaesitys ”Seuraavat 500 vuotta”. Näytelmä on kiihkeä trilleri, joka käsittelee luterilaista elämänvalhetta, perisyntiä ja syyllisyyttä, elämätöntä ja elettyä elämää. Se on moderni jännitysnäytelmä. Samalla se in kolmen henkilön välinen ankara draama, joka aukeaa vähitellen ja tarjoaa yllätyksiä ja hurjia käänteitä loppuun asti.

Ohjaaja Paavo Westerbergin mukaan hän mietti näytelmää kirjoittaessaan ja varmaan ohjatessaankin miten elää hyvää elämää olematta paskiainen. Näytelmä tutkii Luterilaisuutta ja sitä miten Luther kääntäessään muutti Raamatun alkuperäistä sanomaa ja miten tämä muutos näkyy vielä nykypäivässä. Kyseessä on kriittinen matka uskonnon rajoittamaan elämään.

Seurasin näytelmän harjoituksia. Aivan hurjaa intensiteettiä, raivoa, tuskaa. Eero Aho, Ria Kataja, ja Carl-Kristian Rundman olivat sanan mukaisesti toistensa kimpussa. Jää kysymään kestääkö intensiteetti läpi koko näytelmän. Uskon kuitenkin, että ”yllätykset ja hurjat käänteet” takaavat intensiteetin myös yleisössä.

Ja muistattehan, että ihan ”Pienellä eläimellä” – Nasulla (Seela Sella) on vielä Teille kerrottavaa. Suosikkini on kyllä hänen kaverinsa, jolla on hyvin, hyvin pienet aivot.  Esitysajat löytyvät teatterin www-sivuilta.

Uutta suomenruotsalaista draamaa ja myös Kantaesitys on ”De Langerhanska öarna – sisäiset saaret”. Näyttelijöinä ovat siskokset Stina ja Ylva Ekblad (kumpikohan oli Wallanderin kuolemansyyntutkija). Näytelmä on tehty yhteistyössä helsinkiläisen Klockrikteaterin kanssa.  28.9 on taiteilijatapaaminen esityksen jälkeen.

Näytelmä on leikkisä dysotopia – Täh. (Wikipedia: Dystopia on tulevaisuuden epätoivottava yhteiskunta.[1] Termi on tarkoitettu utopian vastakohdaksi, ja sillä viitataan usein kuvitteelliseen lähitulevaisuuden yhteiskuntaan, jonka odotetaan syntyvän vallitsevien yhteiskunnallisten kehityssuuntien kiihtyessä huippuunsa. Tyypillisesti tuloksena on ihmisarvoa loukkaava sortoyhteiskunta tai nykyisin myös ekologisen katastrofin kokenut maailma.) Aha.

Sisäisen tarkoituksen menettäminen tuo siskokset yhteen. Susanne Ringell kirjoitti näytelmän juuri Ekbladeille. Näytelmä on runollinen draama ihmisenä olemisesta, annettujen totuuksien ja sääntöjen vastustamisesta, unelmista ja kaipuusta.

Tuttu teatteri Siperia Tampereelta tuo katsottavaksemme näytelmän: ”Eikä kukaan meitä enää etsi.” Yleisö on tykännyt ja arvostelijat kiittäneet. Siis se on mahdollista, että molemmat tykkää.

Mitä yksi ihminen voi tehdä, kun ilmaston muutos tuhoaa koko maapallon?  Onko luomu ja kierrätyspuuhastelu vain omantunnon viherpesua? Minkälainen perintö jää tuleville sukupolville? Kanttaako tällaiseen maailmaan tehdä isää lapsia? Ja mitä tästä kaikesta ajattelee jään sulamaista seuraava jääkarhu? Ja tämä kaikki huumorilla ja lohdullisesti.

Living with the lights on” on The Royal Shakespeare Companyn näyttelijän Mark Lockyerin omakohtaisiin kokemuksiin liittyvä monologi. Martk kadotti itsensä ja itsekontrollinsa ja kykynsä harjoittaa ammattiaan. Joka päivä oli tasapainoilua rotkon reunalla ja taistelua pimeyttä vastaan. Hurja, hauska ja liikuttavakin monologi antaa kasvot mielen sairauksille. Kyseessä on varmaan myös selviytymistarina, koska  Mark itse esittää monologin elämästään.

Tiedättekö muuten mikä erottaa Turun kulttuurista? Lohjanharju. Toimistokomediaa turkulaisittain: Linnateatterin Lars von Trierin kirjoittamassa ”Pomo” –näytelmässä palkataan näyttelijä tärkeään liiketapaamiseen.  Mutta näyttelijä jääkin kuvioihin ja pian firmaa johtaa mies, jonka ansiosta porukas sählätä niinpal hirviäst ja iha ihmeellisel taval! Valepomona häärii Mikko Nousiainen.

Kulunka Teatteri Baskimaasta ei espoolaisille teatterin ystäville esittelyä kaipaa. Nyt on vuorossa ”Solitudes”.  Sanattoman naamiotarinan päähenkilö on vanha mies, joka ei halua taipua muiden ihmisten hänelle asettamiin raameihin. Rutiineistaan, nautinnoistaan, pienistä iloa tuottavista asioista joita muut eivät ymmärrä. Ylpeydestään ja omanarvon tunnostaan.

Näyttelijä Riku J. Korhonen ja ohjaaja Sakari Kirjavainen kertoivat teatterin syksyn esittelytilaisuudessa näytelmästä ”Isän jälki”, Kollaan kenttäpapin tarina. ”Kollaa kesti entä me?”.  Näytelmässä seurataan monologina mieheksi kasvamisen vaiheita 100 vuotiaassa Suomessa kenttäpappi Jorma Heiskasen tarinan kautta. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan heti Talvisodan jälkeen. Hän katosi Jatkosodan alussa.

 

Teatterin Johtaja

Meillä on taas Teatterin Johtaja Erik Söderblom, jolla on näkemyksiä ja visioita Espoon teatterin tulevaisuudesta. Teatterilla on oma nyt tahto. Vielä vähän aikaa sitten teatterin tahto oli virkamiesten tahto. Muuten meillä olisi oma teatteritalo pian jo valmis, kun kaikki tarvittavat päätökset oli tehty. Ja niitähän virkamiehet eivät ole noudattaneet. Ja luottamushenkilöt hyväksyivät ylikävelynsä.

Nyt uusi teatteritalo nähdään haasteena, ei uhkana.

Teatteritalo on nousemassa/laskemassa kulttuurikeskuksen viereen. Se kai nyt on pakko hyväksyä. Säätiökin näin ajattelee. Mutta mitä ajattelee virkamies? Kulttuurikeskuksen suojeluhakemuksen laatineena olen hieman jäävi, mutta sanon kuitenkin. Kulttuurikeskus tullaan suojelemaan ja kirjaston laajennus ulkoseiniä repimällä ei onnistu. Siitä nousisi valtava haloo. Järkevintä olisi siirtää kirjasto teatterirakennuksen yhteyteen ja Kulttuurikeskuksen tilanahtaus on ratkaistu. Ja vielä kunnon ravintolatila väliaika- ja muuhun tarjoiluun.

Tuntuu vain, että Espoossa kaupungin toimialat tappelevat keskenään ja asukas kärsii. Teatteritaloasiassa Tekninen toimi on kävellyt Kulttuuritoimen mennen tullen. Tekninen toimi lopettaisi teatterin oman tuotannon, jolla kustannetaan kansainväliset vierailut. Eli kannattava toiminta tulisi lopettaa ja Kulttuuritoimen olisi lisättävä teatterin avustuksia.

Mitäpä Erik ajattelee uudesta talosta? Hänen mukaansa maailmalla olisi tarjolla valtavasti korkeatasoista kansainvälistä tarjontaa, jota ei voida tuoda maahan, kun puuttuu 500-600 hengen katsomo. Erikin mukaan Euroopassa on jo väritelkkari, koska Suomessa? Mutta toisaalta katsomon pitää olla sellainen, että se joustaa myös muuhun toimintaan, vaikka erilaisiin festivaaleihin. Myös kansainvälisiä ja kotimaisia yhteistuotantoja suositaan.

Kysyin Espoopäivän tapahtumassa Erikiltä teatterin linjattomuudesta, josta itsekin olen moittinut. Minulle on vastattu, etä mikä linja, miten se voi muodostua, kun on vain kaksi näytelmää vuodessa. Erik oli eri mieltä. YES!

Strategia, linja tullaan luomaan syksyn kuluessa yhdessä henkilöstön kanssa.  Omia tuotantoja ei tarvitse olla vain kahta. Teatterin johtaja on laivan kapteeni, henkilökunta on miehistö tai siis naisisto (ei ihan Ship of Fools). Yleisö matkustaa laivalla. Laivan kulun määrää tuuli.  Hyvä kapteeni osaa haistella tuulia ja vie laivan sinne missä on parhaimmat tuulet. Mutta matkustajat ja henkilökunta pitkästyvät, jos mennään vain tasaisesti yhteen suuntaan. Joskus tarvitaan vastatuulta, luovintataitoja (kyseessä on purjehdustermi). Hyrskyt saavat välillä lyödä laidan yli. Se pitää henkilökunnan ja matkustajat valppaina. Mutta iso laiva ei käänny itsestään. Tarvitaan ”kevytrakenteinen tehonyrkki” – Espoon teatteri. Pääkaupungin kasvava englannin kielinen väestökin tarvitsee oman teatterin.

Erikin mukaan Espoon kaupunginteatteri on rajattomien mahdollisuuksien teatteri. Se on maan teattereista ainoa, joka voi kohdentaa sisältötoimintaan enemmän  resursseja kuin ns kiinteisiin kuluihin. Jopa niin, että valtionapu-uudistuksessa suositaan kevyen rakenteen teattereita. Espoon teatterin talous on kunnossa ja sillä on hyvä henkilökunta.

Kuvassa on  ”Seuraavat 500 vuotta” esityksen pienoismalli

Viime vuosien omat tuotannot ovat olleet tuottoisia. Mutta kansainväliset vierailut ovat kyllä lässähtäneet esimerkkinä tämä kevät. Se puoli kaipaa driveä ja sitähän Erik lupaa. Hänen käden jälkensä alkaa näkyä vuoden päästä.

Se mistä kovasti pidän, Erik ei ole kaavoihin kangistunut. Entisenä muusikkona hän haluaa ylittää rajoja taidemuodon sisällä ja niiden välillä. Vaviskaa espoolaiset, mikään ei enää ole pyhää.  Meillä on kansallisella tasolla arvostettu taidemuseo, orkesteri ja teatteri. Espoon päättäjät vaan tätä eivät ymmärrä. Montakohan huipputason urheiluseuraa pitää mennä konkurssiin, ennen kuin rahaa kulttuurille alkaa tihkua enemmän.

Lahti – kulttuurikaupunki

Kävimme katsomassa Lahdessa Harmony Sistersiä. Mutta enemmän minuun teki vaikutuksen Lahden kulttuuritarjonta ja erityisesti palkitut kulttuurirakennukset: Kaupunginteatteri ja Sibeliustalo. Kaupunginteatterin vieressä oleva kirjasto tuntui kovasti kauniilta ja kotoiselta, onhan se Arto Sipisen käsialaa. Espoohan haluaa tuhota Sipisen kulttuurikeskuksen. Ei taulua eikä patsastakaan voi muuttaa ilman taiteilijan lupaa.

Lahden kaupunginteatteri on saanut vuoden betonirakennepalkinnon. Teatteritalon pääsuunnittelija oli arkkitehtitoimisto Pekka Salminen Ky. Kalusteet on suunnitellut Yrjö Kukkapuro ja tekstiilit Irma Kukkasjärvi. Rakennusmateriaaleina on käytetty betonia, lasia, terästä, betonitiiltä, koivua ja Lapin marmoria. Sibeliustalo nimettiin puurakentamisen lippulaivaksi, joka valmistuessaan oli Suomen suurin julkinen puurakennus sataan vuoteen.

Teatteritalo näyttää siltä, että rakennus ei ole kalliisti rakennettu, paljaita betonipintoja, minusta silti monimuotoinen ja kaunis. Pidin erityisesti avoimesta tilasta talon ympärillä. Taide vaatii tilaa. Sisääntulon värikkäät tukipilarit loivat kivaa tunnelmaa. Isojen ikkunoiden vuoksi tila jatkui sisältä ulos. Sipisen kirjasto täydentää vieressä mukavasti teatteria.

Erityisesti pidin teatterin monitasoisesta lämpiötilasta. Samanaikaisesti saattoi nähdä kolme yleisötasoa. Myyntipisteet oli ripoteltu eri puolille lämpiötä. Jäi mukava vaikutelma, jota Harmonyt Sisters ei pystynyt tuhoamaan.

Samaa tasoa on Lahden teatterin kannatusyhdistyksen toiminnan aktiivisuus. Espoota yli  puolet pienemmässä kaupungissa kannatusyhdistyksessä on sata jäsentä enemmän. 120 vapaehtoista ja 5 palkattua kannatusyhdistyksen henkilöä hoitavat teatterin tarjoilun. Vierailuja muihin teattereihin tehdään 10 vuodessa. Hekin taistelivat 30 vuotta oman teatteritalon puolesta ja voittivat! Yhdistys on 70 vuotias.

Espoo ei pääse lähellekään Lahden kulttuuritarjontaa: 5 valtakunnallista museota. Kaupunginteatterissa ja Sibeliustalossa on 180 000 kävijää vuodessa (Espoon kaupunginteatterissa 30 000 kävijää).

Kun Espooseen ajetaan maanalaista teatteritilaa, niin kysyin yhdeltä tutulta Lahden teatterissa, että miltä tuntusi työskennellä maanalaisessa teatterissa. Hän ei halunnut missään nimessä yleisö- ja työtiloja maan alle. Kysyin eikö maanpäällinen teatteri ole taloudellinen riski. ”Ei ole” hän sanoi: ”Se on haaste. Täytyy pitää tarjonta niin monipuolisena ja korkeatasoisena, että kannattavuus säilyy”. Lahden teatterissa on lähes kolme kertaa enemmän kävijöitä kuin Espoossa.

”Haasteet lisäävät luovuutta ja innovaatioita” sanoi ystäväni. Vuoden 2015 alusta Lahden teatterissa käynnistyi uusi toimintamuoto Avoin näyttämö eli Avolava, jonka toiminta koostuu matalan kynnyksen osallistumismahdollisuuksista, erilaisista tavoista tutustua teatteriin sekä monipuolisista keinoista tuottaa sisältöjä teatterin esityksiin.

Espoon Teatterisäätiö, Kannatusyhdistys, tapiolalaiset (kahdessa asukastilaisuudessa) kaupunginhallitus (2005), kulttuurilautakunta (2006), Tapiolan projektipäällikkö Mäkinen videolla (2011) kaupunginsuunnittelulautakunta (2014) ja kaupunginhallituksen jaosto (2014) ja Espoon taiteilijat, eli yksinkertaisesti Espoon kulttuuri- ja teatteriväet ovat yksimielisesti todenneet, että arkkitehtonisesti ja kaupunkikuvallisesti ehdottomasti paras paikka teatterille on Vesiputoustalon vieressä.

Espoon maanalaisen vaihtoehdon kannattajat tuntuvat kovasti hupenevan, oikein kukaan virkamiehistä ei halua ottaa vastuuta keskushallinnossa. Sivistystoimen mukaan kyseessä on Teknisen toimen hankkeesta. Vastuunpakoilu on hyvin ymmärrettävää, koska valmistelussa ei ole noudatettu Kuntalakia (asukkaiden ja teatterisäätiön kuuleminen).

Tutun näköinen talo?

P.S Kerroin bussissa Espoolaislahtelaisen kulttuuritarinan. Tapiola Sinfonietta soitti peräkkäin Sibelius- ja Finlandiataloissa. Kysyin konserttimestari Tero Latvalalta missä oli mukavin soittaa. ”Finlandiatalossa” hän vastasi. Olin vähän ihmeissäni, kun Sibeliustalossa on todella korkeatasoinen ja tarkka akustiikka. ”Juuri sen vuoksi. Virheet kuuluu” sanoi Tero.

Kun heidän piti palata Tapiolasaliin, meinasi Sinfonietta mennä lakkoon salin huonon akustiikan vuoksi. Sitä on pitänyt korjata sähköisesti jo pitkään, mutta mitään ei ole saatu aikaan. Vaikka Sinfonietta saa koko ajan huippuarvosteluja Helsingin Sanomissa, ei kaupungin johto halua suoda sille arvoistaan esiintymistilaa. Soittajat eivät edes kuule toisiaan. On siinä hankala soittaa yhdessä.

Konkurssiin meneville urheiluseuroille kyllä löytyy budjetoimatonta kaupungin rahaa. Ja joka tuettu seura putoaa sarjastaan. Tällä hetkellä Espoon imagoa nostavat eniten Emma, Sinfonetta ja teatteri. Tosin ikävä sanoa, mutta aivan kansainvälistä huippua ei ole nähty teatterissa kuten aiemmin.

Juhani Hakala

Kulttuurikeskus on taideteos

Juselius, Kopra ja Vaara kirjoittavat (LV 22.2.17) miten kulttuuriaukiolle rakennettava ruma kuutiomainen teatteritorni tuo tapahtumia aukiolle. Mihinkähän ne mahtuvat, kun rakennelma täyttää torin? Mihinköhän mahtuu teatterin henkilöstö, kun kulttuurikeskus on jo nyt ääriään myöten täynnä? Kahvila ei pysty palvelemaan edes nykyisäkään asiakkaita. Eteinen toimii ravintolatilana esitysten aikana.

Suojelluksi haettu Kulttuurikeskus tullaan purkamaan Keskusaltaan puolelta. ja sijoittamaan kirjaston maan alle. Tämä kunnioittaa kirjoittajien mukaan keskuksen ”kulttuurihistoriallisia ja rakennustaiteellisia arvoja”. Kaupunginhallitus (2005), Kulttuurilautakunta (2006), projektipäällikkö Mäkinen (2011), kaupunginhallituksen jaosto (2014) ja kaupunginsuunnittelulautakunta (2014), pitivät Vesiputoustalon viereistä tonttia ehdottomasti kulttuurihistoriallisesti ja rakennustaiteellisesti parhaana.

Tapiolan asukkaat (Asukasfoorumi ja Tapiolan Killan kokous keväällä 2016) katsoivat että Kulttuurikeskusta ja sen ympäristöä ei saa tuhota. Kulttuurikeskus on taideteos, jota ei saa muuttaa ilman arkkitehdin lupaa. Samaa ovat sanoneet adressein 200 taiteilijaa ja 8000 tapiolalaista.

Teatterin valmistelu on ollut Kuntalain vastaisesti täysin salaista jopa teatterisäätiölle, jonka käyttöön talo tulee.

Juhani Hakala

Julkaistu Länsiväylässä 11-12.3.17

VIHA

Meidän luokka

Katsomon keskellä on lava. Ei muuta. Aika askeettinen lavastus. Mitähän tästä tulee?

Näytelmä alkaa. Huomaat istuvasi ladossa. Ladossa, jossa 1600 Puolan juutalaista poltettiin elävältä. Sinä olet osa näytelmää. Et pääse siitä pakoon. Myös sinä olet syyllinen. Meistä jokainen on. Kukaan ei ole ulkopuolinen.

Keväällä ”Meidän luokka” näytelmän ensiesittelyssä puhuttiin, mikä on vastuumme siitä pahasta, joka ympärillämme tapahtuu. Lavastus ottaa selvää kantaa: me olemme vastuussa. Näytelmän henkilöt perustelevat miksi eivät puutu juutalaisten huonoon kohteluun: ”mitä jos joku näkee” tai ”mitä jos joku kuulee”. Aika huonoja perusteluita. Ne lähtevät täysin omista tavoitteista.

VIHA ei synny itsestään, siihen on aina syy. Henkilökohtainen. VIHA on aina valinta. Voi olla myös vihaamatta.

Teologia Illmannin selittää esittelylehtisessä juutalaisvihaa seuraavilla syillä: ”eristäytynyt vähemmistö herättää epäluuloa, tuntematonta vihataan, pelko muutetaan hyökkäävyydeksi, heikompaa on helppo lyödä, tarvitaan syntipukki, kateus, juutalaisten näkyvyys ja helppous kohteena”. Eli jokainen näistä on vihaajan henkilöstä lähtevä syy.

VIHA oli näytelmässä molemminpuolinen katolisten ja juutalaisten kesken. Kuitenkin molemmat ovat Islamin kanssa yksijumalaisia nk abrahamilaisia uskontoja, joille kaikille Jeesus on tuttu hahmo. Itse uskossa ei ole paljon eroja (kun ottaa Koraanin niin kuin se on kirjoitettu – ei tulkittu). Mutta yhteiskuntasidonnaiset muodot ovat hyvin erilaisia. Siis erilaisia.

Kun katoliseksi kääntyneen juutalaisen lapselle mietittiin katolista nimeä, oli Maria ehdolla. Katoliset sanoivat, että eihän se käy, hänhän oli Jeesuksen äiti. Aivan ja uskonnoltaan juutalainen.

Erilaisuus on VIHA:n perusta, mutta onko se riittävä syy? Erilaisuuden pelko lähtee huonosta itsetunnosta – sitä vahvistetaan vahvan puolelle asettumisella. ”Vahva” (venäläiset, natsit, sisäinen poliisi) tarjoaa roolihenkilöille koston välineen.

Ohjelmalehtisen mukaan ”sitä pahaa jota juutalaisille tehtiin ei voi tehdä tyhjäksi. Sen voi kuitenkin kirjata ja sen voi ymmärtää. Totisesti se täytyy ymmärtää, jotta sen kaltaisen voi tulevaisuudessa estää”.

Edellä yritin sanoa, että lavastus todella toimi ja koko näyttämötilaa käytettiin hyväksi. Latomainen tunnelma luotiin seinäpaneeleilla ja yksi seinä oli ladon seinää parvineen. Pidin kovasti lavastuksen ideasta ja toteutuksesta.

Näyttämön päälle laskeutuvat hehkulamput kuitenkin viestittävät:
valo on meissä. Kyse ei ole etsimisestä vaan löytämisestä. Kun valo löytyy, pahaa ei tapahdu. Myös näyttelijät sulautuvat lopuksi valkoiseen valoon.

Liian raju näytelmäkö, tappamista, raiskaamista? Elämä on raju, tämä kaikki tapahtui ja voi tapahtua. Jos totuus on rajua, meidän pitäisi jokainen omalta osaltamme vaikuttaa tähän totuuteen. Paha – näytelmän rajuus ei häviä, jos sen kieltää Tämä näytelmä ei jättänyt ketään kylmäksi.

Näytelmässä on hyvin kuvattu, miten VIHA vie mukanaan. Ensiksi hämmästytään kaverin väkivaltaisuutta, mutta pian olla itsekin innolla mukana. Myös mies – nais- asetelmasta saisi jutun juurta, mutta en siihen nyt puutu.

Edeltä taitaa hieman ilmetä, että minä ja muut pidimme kovasti näytelmästä. En aio kirjoittaa näyttelijätyöstä, se oli huippua, pitkälle vietyä, mietittyä, uskottavaa, tasalaatuista. Uskottavia persoonia. Kuten keväällä kerroin, näytelmän tapahtumat tulivat juutalaisuuden kautta lähelle montaa näyttelijää (mm. isoisä keskitysleirillä).

Mutta kuitenkin kaiken tämän ylistyksen jälkeen erityiskiitoksen annan ohjaaja Satu Rasilalle. Näytelmän intensiteetti pysyi vahvana koko ajan paitsi ehkä juutalaisten nimien luettelemisen aikana. Paljon pieniä mukavia ideoita, joita ruotsalaisesta paljon pliisummasta vastineesta puuttui. Symboliikka aukeni hyvin. Revontulihalli toimi yllättävän hyvin ja toteutti lavastajan ja ohjaajan ideoita. Kaikki pelasi saumattomasti yhteen.

”Riisu kengät, sillä maa on pyhä”. Tämä symboliikka toimi hyvin, menkää vaikka katsomaan ja kiireesti. Lippuja voi olla pian vaikea saada.

Juhani Hakala

© 2017 Espoon kaupunginteatterin kannatusyhdistys — Powered by WordPress

Theme by Anders NorenYlös ↑